Presidentti Kaarlo Juho Ståhlbergin (1865 – 1952) kyydityksestä vuonna 1930 on tänä vuonna ilmestynyt uusi tutkimus ”Presidentin kyyditys. Presidentti Ståhlberg, kenraali Wallenius ja kiihkon aika 1930”. Teoksen on kirjoittanut Oulun yliopiston saamelaisen kulttuurin professori Veli-Pekka Lehtola.

Ståhlberg oli Suomen presidentti vuosina 1919 – 1925. Hän oli itsenäisen Suomen ensimmäinen presidentti.

Kenraali Martti Wallenius (1893 – 1984) toimi talvisodan aikana Sallassa ja Petsamossa. Talvisodan jälkeen hän asui vaimonsa kanssa tukkikämpässä Lapissa, Marrasjärvellä ja Rovaniemen maalaiskunnassa. Tuolta ajalta hänet tunnetaan kirjailijana. Kenraali Wallenius kuoli Helsingissä 90-vuotiaana.

Lehtolan tutkimus osoittaa, miten sotkuinen selvitettävä presidentti Ståhlbergin kyyditys oli. Palasten yhteen sovittaminen ei tapahdu uskottavasti vielä Lehtolan vuoden 2010 tutkimuksessa. Tutkimuksen lukemattomien lankojen selvittäminen herättää kysymyksen, olisiko Wikileaksin kaltaisesta tiedostosta ollut apua. Syntyy myös vastaus, että yhtä arvuuttelua olisivat Wikileaksin lyhyet viestit ja kommentit kuin mitä olivat presidentin kyydityksen hoitaneiden upseerien 80 vuotta sitten.

Kyyditystutkimus jätti aikanaan jälkeensä salaliittoteorioita. Niitä arveltiin olleen kyyditysmääräyksen antamisesta syytetyn kenraali Walleniuksen taustatekijöinä, mutta myös presidentti Ståhlbergin arveltiin toteuttaneen jotakin salaliittoteoriaa.

Presidentti Ståhlbergin kyydityksessä kiinnittää huomion teon suorittaneen kahden toimijan tyhjänpäiväisyys ja kaistapäisyys. Vastaavasti parhaillaan Yle Radio 1:n sarjaohjelmana on menossa suomalainen terrorismi. jossa on kerrottu vuoden 1918 sodan yhden raaimmista terroriteoista olleen 16-vuotiaan helsinkiläisen pelletyypin ja suupaltin tekemä verityö. Kuusitoistavuotias hyväkäs toimi punaisten puolella ja aloitti sattumalta samalle asemalle ja samaan junaan osuneiden – mielestään valkoisten – opiskelijoiden teurastuksen. Muuhun tuo Chapliniksi kutsuttu ja ihailtu tyhjäpää ei kyennytkään sodassa, jossa ennen kaikkea oli kysymys Suomen vapaudesta ja itsenäisyydestä. Hauska tai vähän ymmärtävä yllytyshullu ei siis hetikään aina ole viaton eikä vaaraton, hän voi seuraavana hetkenä olla terroristi.

Presidentin kyydityksen toimijat – hyväkkäät, tyhjäpäät – olivat everstiluutnantti Eero Kuussaari ja Suomen Lukon pääsihteeri Mikko Jaskari. Kyyditykseen käytetyn auton kuljettaja Valvojain kerhon puheenjohtaja Jukka Janné ei ansaitse korkeampaa kunnioitusta kuin toimeksiantajansa.

Mutta mikä oli kenraali Martti Walleniuksen osuus? Hän everstiluutnantti Kuussaaren esimiehenä oli Sortavalan Seurahuoneen neuvotteluissa kesken keskustelujen aivan muiden henkilöiden kanssa vastannut Kuussaarelle kiistanalaiset sanat ”soita vaan”, kun juopunut Kuussaari tuli kysymään ”Soitanko Helsinkiin?” Vai antoiko vastauksen, ”luvan”, läsnä ollut kysymyksestä huvittunut kyydityksiä vastustava maanviljelijä Väinö Mäkinen? Jos myöntävän vastauksen antoi Wallenius, oliko hän edes tajunnut mitä Kuussaari kysyi?

Walleniukselta tai Mäkiseltä Sortavalan Seurahuoneella 11. lokakuuta 1930 saatuun ”lupaan” luottaen Kuussaari välitti viestin Helsinkiin Jaskarille ”Se Plootuvuorikin pitäisi panna kyytiin – kenraali käskee”. Presidenttipari Ester ja K.J Ståhlberg lähtivät tiistaina 14. lokakuuta aamulla kävelylle, jolta kyyditsijät tavoittivat heidät lähtien viemään heitä kohti itärajaa.

Kyyditsijät ja puuhamies everstiluutnantti Kuussaari saatiin pian pidätetyiksi, mutta myös Wallenius pidätettiin ja joutui kahdeksan kuukauden mittaiseen tutkintavankeuteen. Kihlakunnanoikeus tuomitsi Walleniukselle kolmen vuoden kuritushuonetuomion ja virasta erottamisen. Hovioikeuden päätös oli yhden vuoden ja kymmenen kuukauden tuomio. Korkein oikeus antoi Walleniukselle vapauttavan päätöksen.

Korkein oikeus päätyi tulkintaan, jossa päihtynyt Kuussaari ”kaiken muun touhuamisen ohella tunkeutui Walleniuksen seuraan kysymään: ’Soitanko Helsinkiin?’ Wallenius, joka oli syventyneenä keskusteluun muiden kanssa eikä ymmärtänyt mistä oli kysymys, antoi myöntävän vastauksen ehkä kyllästyneesti päästäkseen miehestä eroon.” Lehtolan selostuksen mukaan Korkeimmalle oikeudellekin jäi epäselväksi, oliko Kuussaarelle antanut vastauksen Wallenius vai maanviljelijä Mäkinen, eikä Walleniuskaan muistanut sanomisiaan.

Lehtolan tutkimus puikkelehtii kokemassa useimpia pyydyksiä presidentti Ståhlbergin kyydityksen selvittämiseksi. Viimeistä sanaa Lehtolakaan ei pysty sanomaan. Kyyditys oli aikansa ilmiö. Radikaalisuutta oli vasemmalla ja oikealla. Maltilliset toimivat keskellä. Presidentti K.J ja hänen vaimonsa Ester korostivat kaikissa vaiheissa laillisuutta.

Veli-Pekka Lehtola, Presidentin kyyditys. Presidentti Ståhlberg, kenraali Wallenius ja kiihkon aika 1930. Otava 2010.