On vain yksi Suomen Talvisota, mutta myös niin monta kuin on kokijaa. Tässä niistä kolme tai niin monta kuin on muistelijaa.

Eversti, Mannerheimristin ritari Wolf H.Halstin ”Talvisodan päiväkirja” on kirjoitettu vuonna 1940, kirjana se on julkaistu vuonna 1971. Halsti on myös Lapin sodan sankari, ks. sermones.fi:n artikkeli ”Sota, jossa itkivät suomalaiset ja saksalaiset – Lapin sodan avainoperaatio Tornion maihinnousu” 14.11.2009. Talvisodassa Halsti oli 5. Divisioonan huoltopäällikkö. Divisioonan sijoituspaikka oli Summan alue Karjalan kannaksella.

Teos ”Annikki ja Kullervo. Talvisodan kihlapari” perustuu kahden nuoren kirjeenvaihtoon Talvisodan aikana. Morsian Annikki Liakka (1915 – 1998) on pätevöitymässä uskonnon lehtorin virkaan. Hän osallistui lottana molempiin sotiin. Kullervo Hulkko (1914 – 1965) on armeijan palveluksessa ja sodassa oleva nuori pappi.

Kolmannen näkökulman Talvisotaan tarjoaa teos ”Tässä auttoi Herra. Sodan sukupolvi kertoo”, jonka muisteluista jatkosodan ja Lapin sodan aikana sermones.fi on julkaissut helmi- ja maaliskuun 2009 aikana kolmiosaisen artikkelisarjan. Ks. hakusana ”Toivo Määttä” tai näpäytä artikkelit sermones.fi:n näppärästä arkistosta.

Jokainen näistä teoksista aloittaa kerrontansa ja tapahtumien kuvauksen Talvisotaa edeltäviltä kuukausilta. Yleinen liikekannallepano on tapahtunut, mutta sotaan ei uskottu. Halsti upseeritovereidensa kanssa on pessimistisempi kuin siviilipuoli, joka antanut väestölle luvan palata takaisin rajaseudulle. ”Pidämme varmana, että vastapuoli ajaa tahtonsa läpi hyvän tai pahan avulla. Arvelemme sen vain odottavan järvien ja soiden jäätymistä, jolloin hyökkäysvaunujen ja muidenkin joukkojen liikkumismahdollisuudet suuresti paranevat. Näemme päivittäin tähtimerkkisten lentokoneiden purjehtivan Suomen alueen yllä.” Halsti katsoi lentojen tarkoituksen ärsyttää ja hermostuttaa Suomen rajapartioita ampumiseen.

Tässä auttoi Herra-teoksessa kertoo Karjalan Kannaksella suomalaisten ensimmäisellä puolustuslinjalla vartiointitehtävissä palvellut alikersantti, että he siellä palvelleet saattoivat hyvin seurata kuinka rajan takana olevan Uudenkylän vaaran päällä kulki loputtomana nauhana venäläisten ratsuja ja hyökkäysvaunuja. Vartiointitehtävissä olleet päättelivät, että Neuvostoliiton sotavoimat näyttivät heille mahtiaan. ”Näytti siltä, etteivät ratsut ja vaunut koskaan lopu.”

Alikersantti oli suorittanut varusmiespalveluksensa samoilla Kannaksen seuduilla Kiviniemen varuskunnassa. Koko hänen palveluksensa ajan venäläiset härnäsivät ja jo vuonna 1938 tuli rajan yli komppanian suuruinen venäläisosasto, jonka muistelijan komppaniaa vanhempi komppania kovat panokset aseissa ajoi takaisin rajan taakse. Osasto poistui ilman laukausten vaihtoa.

Teoksessa ”Annikki ja Kullervo” käy ilmi, miten usko sodan syttymiseen sammuu ja Annikki lähtee kotoaan Kemistä Helsinkiin lopettelemaan opintojaan Talvisodan syttymisen aatonaattona 28. marraskuuta. Tarkoituksena on saada teologisen erotutkinnon (sacr.min.cand.) lopputyö valmiiksi. Matkalla Helsinkiin hän poikkeaa Rantsilassa siskonsa Kaino Pentikäisen luona. Siskon mies Veikko Pentikäinen toimi Rantsilan seurakunnan kirkkoherran virassa. Rouva Pentikäinen odotti tuolloin toista lastaan, Helsingin yliopiston uskontotieteen emeritusprofessori Juha Pentikäistä. Esikoinen oli Samuli, sittemmin Helsingin yliopiston tutkija teologian lisensiaatti ja Päivämies-lehden päätoimittaja.

Elokuussa 1939 kihlautunut Annikki kertoo kirjeessään papin virkaa hoitavalle sulhaselleen Kullervolle pari päivää ennen sodan syttymistä, että hän aikoo suorittaa auskultoinnin tyttönormaalilyseossa loppuun. Hän suunnittelee myös kihlaparin yhteistä joulua. Mainilan laukaukset ovat jo tiedossa ja niiden johdosta Annikki toteaa: ”Eihän tässä tiedä huomisestakaan. Maailman meri näyttää myrskyävän. Ryssä syyttää rajaloukkauksista. Pravda valehtelee”.

Annikki on sodan alkaessa Helsingissä. Sodan neljäntenä päivänä Kullervo kirjoittaa Annikille ”täältä jostakin” ja kertoo olevansa huolissaan Annikista, joka on Helsingin ensimmäisten pommitusten aikana Norssissa opetusharjoittelussa. Annikki rauhoittelee Kullervoa sähkösanomalla 2. joulukuuta ja kertoo matkustaneensa Rantsilaan siskonsa Kainon pappilaan ja jatkavansa sieltä kotiinsa Kemin Paattioon.

Annikki toimi talvisodan alussa Kemissä ilmavalvontalottana sekä työntekijänä kanttiinissa. Helmikuussa 1940 hän saa komennuksen sotasensuuriin Rovaniemelle, jossa hän asuu Rovaniemi-lehden toimittajana työskentelevän Eila Jokelan kotona. Annikin veli Onni Liakka kaatui Muolaassa 29. joulukuuta. Veljen kuolema lisää Annikissa huolta oman sulhasensa menettämisestä.

Kullervo on Sallan korkeudella etulinjassa. Kihlaparin kirjeissä puolin ja toisin kerrotaan sukulaisten ja ystävien voinnista sekä kaatuneista. Kirjeissä kerrotaan uskon asioiden korostumisesta sotilaiden keskuudessa.

Annikki kirjoittaa Kullervolle: ”Kaikkeen voimme käydä rohkein sydämin, sillä Jumala on meidän puolellamme”. Kullervo puolestaan kirjoittaa morsiamelleen: ”Pyydän Isältä Sinulle lapsen uskoa loppuun asti. Anon Annikilleni elämää tämän maan päällä ylitse sodan kuoleman uhkan. Ja hajanaisesti haparoiden vielä uskossa pyydän, että Taivaallinen Vanhin antaisi Sinun ajallisen onnesi toteutua elona kanssani”.

Sodan jälkeen Kullervo Hulkko toimi papin viroissa eri seurakunnissa tehden samalla tutkimustyötä lestadiolaisuudesta. Oulun yliopiston opettajainvalmistuslaitoksen uskonnonlehtorina hän toimi vuodesta 1962 kuolemaansa asti vuonna 1965. Annikki Hulkko työskenteli kotiäidin vuosiensa jälkeen uskonnon sekä uskonnon, sielutieteen ja filosofian vanhemman lehtorin viroissa sekä Oulun Kuusiluodon yhteislyseon rehtorina 1965 – 1978. Hän kuoli vuonna 1998.

Halsti kirjoittaa päiväkirjaansa sodan syttymisen jälkeisenä päivänä. ”Heittäydyn vuoteelle täysissä pukimissa. En saa unta väsymyksestäni huolimatta. Pian on meidän vuoromme! Miten kestämme? Meille on uskottu Summan lohko, joudumme varmasti ottamaan vastaan vihollisen päähyökkäyksen. Miten käy Suomen? Saammeko mistään apua. Taistelen epäilyksiäni vastaan. Vieressäni heittelehtii työtoverini vuoteellaan ja puhuu tuskaisesti unissaan. Sodan käsi on raskas… ”

Tässä auttoi Herra-teoksessa muistellaan: ”Perheessämme oli viisi lasta ja asuimme Viipurissa. Olin kolmannella luokalla Keskuskansakoulussa. Siellä olimme joka päivä harjoitelleet suojautumista ilmapommitusten varalle. Keskellä kaupunkia sijaitsevaan Torkkelin puistoon oli kaivettu juoksuhautoja, jonne meitä opetettiin menemään suojaan heti kun kuulisimme hälytyssireenin äänen. Meitä oli yli 700 oppilasta. Eräänä aamuna koulun kellot kilisivät vimmatusti. Hälytyssireenit ulisivat. Juoksimme kiireesti riviin pihalle. Miesopettaja seisoi portailla. ”Sota on alkanut”, hän kuulutti. ”Jokaisen pitää heti mennä puiston suojaan ja totella omaa opettajaa. Olkaa rauhassa siksi kunnes saatte luvan lähteä.” Juoksimme tuttuihin juoksuhautoihin. Kohta kuului lähestyvää lentokoneen jyrinää. Se voimistui ja muuttui kohta pauhaavaksi jylinäksi. Korvani menivät lukkoon. ”Kaikki matalana! Kaikki matalana! Ei saa liikkua! Paikallanne!” karjuivat opettajat….Pian kuului Patterinmäeltä jyskettä, kun suomalaisten ilmatorjunta alkoi vimmatusti ampumaan koneita. Ensimmäiset pommit saavuttivat maan. Kuului repiviä jymähdyksiä. Säikähdin ja ristin vaistomaisesti käteni. Monet muut oppilaat tekivät samoin…. ”

Tässä auttoi Herra-teoksen toinen – muistelus lähetetty Yli-Iistä – muistelija kertoo: ”Höyläsimme käsityötunnilla kaikessa rauhassa, kun naisopettaja saapui itkien luokkaan ja sanoi: ’Nyt on sota syttynyt. Kolmea kaupunkia: Turkua, Helsinkiä ja Viipuria on pommitettu.’ Sitten hän jatkoi: ’Koulu loppuu tähän. Olin yläkoulun ensimmäisellä luokalla. Me pojat olimme koulun päättymisestä hyvillämme. Viskelimme työkaluja kaappiin ja huudahtelimme: ’Koulu loppuu!’ Ennen kotiin lähtöä opettajat kokosivat meidät luokkaan. Veisasimme isänmaan virren. Sitten seurasi rukous, jonka luki uskovainen opettajamme. Rukoilimme polvillamme lattialla. Opettajat itkivät. Nyt aloimme tajuta, että jostakin totisesta asiasta on kysymys.Vakavasta ja pelottavasta.”

Karjalan Kannaksella Halsti kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Päivä päivältä siirtyy rintama lähemmäksi meitä. Ilmoitukset kertovat vihollisen suurista tappioista. …”

Edelleen: ”Itsenäisyytemme vuosipäivä on huomenna. … Divisioonan eteen työnnetyt osat ovat Perkjärven kylässä ankarassa taistelussa päälle käyvän vihollisen kanssa. Siirtyessämme odotuksesta toimintaan väistyy hermostuneisuus suuren rauhan tieltä, ja tämä rauha seuraa meitä koko sodan ajan. Se on suuri voimamme. Emme enää kysy emmekä epäile. Toimimme. Tiedämme kaikki, että on kysymys kansamme elämästä.”

Sota on todella alkanut. ”Vastaan tulee raskas linja-auto himmennetyin valoin. Se vie haavoittuneita pääsidontapaikalle, ja vastaan tulevat antavat sille kunnioittavasti tilaa. Ensimmäiset haavoittuneemme!”

Halsti kirjaa seuraavien päivien tapahtumia: ”Taisteluun tottumattomat joukot ovat ilmeisesti menneet sekaisin. Eräs osasto on joutunut pakokauhun valtaan. Se ratsastaa täyttä kiitoa keskelle marssivaa kuormastoa, joka silmänräpäyksessä saa tartunnan. Syntyy kuvaamaton sekamelska, jota ei kukaan ihminen pysty selvittämään. Hevosia kaatuu ja syöksyy pystyyn, ajoneuvoja pirstoutuu, kuuluu huutoja ja kirouksia. Johtajat yrittävät turhaan rauhoittaa miehiään…… Pian tulee näkyviin uusi joukko. Se marssii rauhallisesti ja hyvässä järjestyksessä. Savukkeiden päät hehkuvat pimeässä. Miehet juttelevat harvakseen keskenään kokemuksistaan. Jonkun kaatuneen nimi mainitaan.”

Jo päiväkirjan alkusivuilta ilmenee, miten erilaisia ilmiöitä sotatantereilla ilmenee. Suomi käy sotaa itsenäisyydestään ja vapaudestaan.

Vihollinen on nyt kaikkialla pääpuolustuslinjan edessä. Suomalaiset ovat tyytyväisiä tykistöön, kunhan sillä vain olisi enemmän ammuksia. Halsti on huoltojoukkojen päällikkö, jolla täytyy tilanteen olla hallussa. ”Saavun aamun sarastaessa taisteluvyöhykkeelle. Autonkuljettajani ajaa kovasti ehtiäkseen suojaan ennen ilmatoiminnan alkamista. Pääsemmekin leikistä parilla konekiväärisuihkulla ……. Tähystäjä antaa minulle tilaa. Painan kasvoni tähystysrakoon…. Kuoleman valtakunta! Edessäni on Summan kylän aukeama lumen peittäminen raunioineen, joista vielä muutama savupiippu törröttää pystyssä. Kranaatinkuoppia on kaikkialla…. Näen useita tuhottuja hyökkäysvaunuja… Piikkilankaesteiden vaiheilla on ruumiita, yksitellen ja rykelmissä. Eräässä paikassa niitä on kokonainen pieni kasa. Se on jo melkein lumen peitossa…. Ja tämä on vain pitkän rintaman pienen pieni osa. Eikä taistelu ole vielä kunnolla alkanutkaan. Mietin olisivatko ryhtyneet koko sotaan. jos he etukäteen olisivat voineet nähdä nämä kentät. Luultavasti sittenkin, arvelen.”

Halsti jatkaa etulinjassa käyntiään. Hän päättää nukkua pari tuntia ja sitten palata komentopaikkaansa. Hän herää vihollisen tuhoamistulen jyminään ja kiipeää tähystystorniin. ”Teräsmyrsky riehuu Summan lakeudella. …. Savuviirujen seasta eroitan meitä kohti ajavia hyökkäysvaunuja. Niitä seuraavat mustat pisteet ovat jalkaväkeä. Yritän katsoa heitä kiikarilla tornin raosta… Samalla hetkellä tiedän: nuo eivät ikinä pääse perille. Yllään pitkät päällystakkinsa he kahlaavat lumessa sääriä myöten. … Arvioin jalkaväen vahvuuden pataljoonaksi…. Silloin tällöin kaatuu joukosta mies. … Nyt on vihollinen sulkumme alueella. Samassa kuulen aivan selvästi raskasta suhinaa, joka kasvaa kohinaksi…. Tiedän: tykistömme ammukset lentävät ylitseni…. Vihollinen pysähtyy. Muutama mies heittäytyy maahan. Ja samassa riehuu valloilleen päästetty helvetti joukossa… Minuutissa kaikki on ohi. Tykistömme on taas mykkä. Savu alkaa hälvetä. Se nousee kuin esirippu paljastaen katseelleni tuloksen. Tuijotan siihen uskomatta silmiäni. Kaksi hyökkäysvaunua palaa ilmiliekeissä. Muut harhailevat sinne tänne ja kääntyvät takaisin. Hangella on monen monta liikkumatonta pistettä, kaatuneita. Ja eloon jäänyt jalkaväki juoksee pakoon henkensä edestä. Miesten kauhistunut huuto kuuluu asemiimme saakka. Pudottaudun tornista ja juoksen konekivääriasemaan. Kiskomme yhden konekiväärin ulos korsusta ja ylös sen katolle. Ammumme pakenevan vihollisen perään….. viemme höyryävän aseemme takaisin sisälle. … Lähden paluumatkalle yhä tiivistyvän hämärän aikana. Rintama on hiljainen. En kuule yhtään laukausta. Mutta asemien välistä kohoaa outo ääni, puoleksi huokailua, nyyhkytystä ja hiljaista valitusta. ’Haavoittuneita ryssiä’ sanoo oppaani lyhyesti. Tähtien ja hangen kajastuksessa ovat hänen kasvonsa suljetut ja valkoiset. Minäkin puren hampaani lujasti yhteen estääkseni niitä kalisemasta. Ajattelen että on ainakin kolmekymmentä astetta pakkasta. … Kävelemme ja ajattelemme monia ajatuksia.”

Halsti kulkee apulaisupseeriensa kanssa lohkoilla. Summa, Lähde, Merkki… Huoltosuunnitelma käydään läpi.

Halstin teksti jatkuu: ”Taaksemme, Honkaniemen seudulle, on tuotu vahvoja omia voimia, jotka rakentavat taaempaa asemaa. Kaikesta nähdään, että odotetaan suurta hyökkäystä. … Tiedustelumme on ilmeisesti tehnyt hyvää työtä. Saan käsiin karttoja, käskyjä ja muita todistuskappaleita. Niistä selviää, että yleishyökkäys alkaa – huomenna. Se tulee suoraan lohkollemme. Tavoite ei ole niinkään vaatimaton, sillä se on Viipuri. Selville saatujen hyökkäysvaunujen määrä nousee satoihin. Ja vihollisella on erinomaiset tiedot asemastamme…….Sitten väistyvät kaikki muut ajatukset, ja jäljelle jää vain yksi: huomenna ratkaistaan joukkomme, Karjalan kannaksen, Viipurin, ehkä koko Suomen kohtalo pitkäksi ajaksi eteenpäin. Minut kutsutaan komentajan puheille. Hän on yhtä rauhallinen ja hillitty kuten tavallisesti….. Melkein koko yön kiertelen apulaisupseereineni lohkomme teillä. Käymme komentopaikoissa ja monissa huoltolaitoksissa. Kaikki näyttää olevan tyydyttävässä kunnossa. Reserviupseerimme ovat ihmeteltävän nopeasti tottuneet tehtäviinsä. He hoitavat osaksi virkoja, johon rauhan aikana vaadittaisiin kapteenin pätevyys, ja yleensä he hoitavat ne hyvin. Kerron heille mitä on odotettavissa. He eivät hätkähdä eivätkä hätäile vaan kertovat rauhallisesti valmisteluistaan ja pyytävät tarkempia ohjeita, milloin jokin seikka on heille epäselvä. Palattuani paikalleni käyn vielä kerran läpi kaikki huoltosuunnitelmani…. Ja yksi tahto hallitsee meitä kaikkia: on kestettävä! Takanamme on kaikki mitä rakastamme, kaikki se, jonka edestä olemme eläneet ja tehneet työtä. Meidän mukanamme kaikki luhistuisi. On kestettävä. Lasken kynän kädestäni. Tilinpäätös on tehty. Tässä seisomme, muuta emme voi. Päätän mennä levolle; ties milloin seuraavan kerran ehtii nukkua. Ulkona valkenee jo päivä, joulukuun seitsemästoista…. Nukun ja näen painajaisunia. Herään vasta keskipäivän aikaan ankaraan töminään. Läheistä rautatiepysäkkiä pommitetaan….. mieliala verrattain synkkä. Vain yhdelle lohkolle on kiertoteitse saatu yhteys. Kaikki muut linjat ovat poikki…..Saan tietää, että vihollinen on hyökännyt ankarasti niin Lähteen lohkolla kuin sen itäpuolella Merkin lohkolla…. Kello on 17. Yhteydet ovat yhä poikki…. Kello on 17.30. Keskukset vastaavat yksitoikkoisesti ’linja katkennut’…. Tällä hetkellä saapuu ensimmäinen elintarvikekolonna täydennyspaikkaan kuormattavaksi….Äkkiä teen päätökseni: Ei saa menettää hermojaan!”

Illalla kello 20 aikoihin yhteydet on saatu kuntoon ja Halsti saa tiedon, että kaikki hyökkäykset on torjuttu ja asema on suomalaisten hallussa erästä merkityksetöntä kohtaa lukuun ottamatta. Yli kaksikymmentä hyökkäysvaunua on tuhottu…. joukot tilaavat yhtenään tavaraa ja lähettävät kulutusilmoituksia…. Ennen aamua täytyy kaikkien tarvikkeiden olla perillä ja kuljetusmuodostelmat saada takaisin piilopaikkoihinsa.

Kello yksi yöllä Halsti on ruokapöydässä ja kohta ruokailun jälkeen lääkäri tuo kohtalokkaan paperin: tappiotilaston. Kaatuneita on kello 21 mennessä ilmoitettu 21. Vaikeasti haavoittuneita on 12, lieviä tapauksia 16.

”Uskomattoman pienet tappiot! Mutta se ei voi lieventää suruamme”, Halsti kirjaa päiväkirjaansa.

Toinen hyökkäyspäivä alkaa. Sitä seuraa kolmas, neljäs, viides. Ne ovat kaikki samanlaisia. Hyökkäyksiä, pieniä sisäänmurtoja, vastaiskuja. ”Asemamme kestää, sen edessä on tuhansia ja taas tuhansia ruumiita. Tuhottujen hyökkäysvaunujen luku sivuuttaa sadan. Varsinaissuomalaiset ja etelähämäläiset antavat vastustajalleen ankaran läksyn.. Näistä taisteluista on julkisuudessa puhuttu verrattain vähän siitä huolimatta, että ne olivat sekä laajoja että erittäin kiivaita ja verisiä…. Taistelu raivosi aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, joskus läpi yönkin.

Venäläisten tarkoituksena on ilmeisesti nopean ja voimakkaan iskun avulla murtaa suomalaisten asemat. Pyrittiin suureen ratkaisuun. ”Ainoastaan miestemme kylmäverisyys ja rohkeus pelasti tilanteen. He antoivat panssarijyrän vyöryä ylitseen ja kaatoivat sitä seuraavan jalkaväen tulellaan. Erilleen joutuneiden hyökkäysvaunujen kimppuun kävivät sitten panssaritorjuntamiehet miinoin, kasapanoksin ja polttopulloin, tehden suurta tuhoa”, Halsti kuvaa.

Näinä päivinä tulee Merkin lohko kuuluisaksi. Sen komentaja käyttää peitenimeä ”kissa”. Armoitettu taistelija ja johtaja.

Halsti on jälleen öisellä tutustumismatkalla taistelualueisiin. ”Ajamme Huumolan kuolleen kylän läpi. Se on ollut monen ilmapommituksen ja tykitön tulituksen kohteena. … Eksynyt haavoittunut, joka etsii sidontapaikkaa. Otamme hänet autoon ja viemme perille. Annamme hänelle kuumaa juomaa ja voileipiä; lähetti kietoo hänet lämpimään peitteeseen. Hän huokaa tyytyväisenä ja nukkuu heti. Lähetti sanoo raskaasti: ’Jospa saisin sen pääpukarin, sen Molotohvin käsiini!’ Hän mietti kauan, mitä hän oikeastaan tekisi, jos sellainen ihme tapahtuisi. Vihdoinkin hän pääsee päätökseen ja sanoo: ’Jalat leikkaisin ja antaisin tyngillä ravata apua anomassa – tuossa pakkasessa!…’ Hän takoo nyrkillä konepistooliaan ja kiroo monta kertaa synkästi.”

”Kissan” lohko lähestyy. ”Kaatuneiden puiden ja räjähdyskuoppien luku kasvaa. Maa on musana.. Taas pari hevosen raatoa. Rikkinäinen hyökkäysvaunu. Toinen. Hyppään yhdyshautaan … saan jatkaa matkaa. Ja niin saavun taas kerran Suomen rajalle, rikkinäiseen ampumahautaan.”

Halsti arvostelee terävästi Mannerheim-linjasta siviilissä annettua kuvaa. Hän on nyt sillä. ”Mitään hyökkäysvaunuestettä ei ole tässä toisarvoisena pidetyssä kohdassa. Sitä ei ennätetty rakentaa, vielä vähemmän betonilinnakkeita. Jalkaväki kyhjöttää avoimessa ampumahaudassa, joka oikeastaan on sarja kranaattikuoppia. Sen takana on matalia puukorsuja kumpareiden rinteissä. Niissä joukot lepäävät tai etsivät suojaa sirpaleilta. Osa asuu yksinkertaisesti maahan kaivetuissa teltoissa. Konekivääreitä varten on muutamia sirpaleenkestäviä asemia. Näen yhden sellaisen. Se on ilmeisesti ammuttu tukkoon, koska siellä häärii miehiä raivaustöissä. Siinä onkin sitten koko Mannerheim-linja Merkin kuuluisan lohkon osalta. Ei sittenkään! Mannerheimlinja on isäkissa poikineen. Nuo mustuneisiin ja repaleisiin lumipukuihin puetut hiljaiset varsinaissuomalaiset, jotka nytkin kuutamossa häärivät ympärilläni yrittäen korjata hävityksen jälkiä välittämättä lainkaan aukeaman takaa leimahtelevista suuliekeistä ja ilmassa sihisevistä tai visertävistä luodeista.”

Halsti, huoltopäällikkö, jatkaa yöllistä kulkemistaan Merkin lohkolla etulinjassa. ”Eräässä kohdassa viskellään haudasta ruumis toisensa jälkeen. Ne ovat vihollisia, jotka ovat tulleet vierailulle jäädäkseen lopullisesti. Minulle selitetään auliisti, että he illan suussa pääsivät asemiin. Sitten oli isäkissa ilmestynyt paikalle lähimpine apulaisineen, lähetit, kokit, suutarit ja hevosmiehet siihen luettuina. Käsikranaatit, pistimet, puukot ja kirveet olivat nopeasti palauttaneet järjestyksen. Ruumiit olivatkin sen näköisiä kuin olisivat olleet hirmumyrskyn viskeltävinä. Irtonaisia osia oli paljon. Miehet kertoivat, että osa oli tekeytynyt kuolleeksi… En ole missään nähnyt niin paljon kuolleita yhdessä nipussa. Niitä on aseman edessä, haudassa ja sen takana, kaikkialla. Niitä on makaavassa, istuvassa, jopa seisovassakin asennossa, suoraksi ojentuneina, kouristuksen saaneita… Pienen notkelman pohja on kokonaan kuolleiden peittämä….. Ruumiiden joukossa on kaikenlaista rojua. Särkyneitä aseita ja varusteita … Aseman edestä kuuluu voihketta. Siellä paleltuvat vihollisen haavoittuneet. Joku heistä huutaa monta kertaa Kristuksen nimessä apua. Hänellä on yksitoista lasta, selittää hän, ja alkaa nyyhkyttää. Sitten hän jokeltelee pienoisilleen ja huutaa taas Kristukselta apua. Kuu loistaa kaiken yllä. Työ jatkuu asemassamme taukoamatta. Mannerheimlinja. Kahdeskymmenes vuosisata. Radio, humanismi, olympialaiset, demokratia – ja Merkin lohko.”

Halstin palatessa etulinjasta kovaääniset pauhaavat internationalea.

Yleishyökkäys sammuu joulun alla. Halstin saamien ”varovaisten laskelmien” mukaan ”nukkuu silloin yli 7000 vihollista ikuista unta asemiemme edessä. Omasta puolestani luulen, että kaksinkertainen määrä voi olla oikea. Poikamme ovat hajoittaneet 130 hyökkäysvaunua. Useana yönä tuo tuuli asemiimme inhoittavaa löyhkää. Toisella puolella polttavat ruumiita, valeltuaan ensin kasoja petroolilla. Itse suremme kahtasataa kaatunutta. Haavoittuneet ja sairaat mukaan luettuina n. 1000 miestä poistunut riveistä.”

Suomalaisten asemat kestävät Neuvostoliiton rajun joulukuisen hyökkäyksen. Murtuja on suurvallan armeija. Halsti tavoittaa komentajan lukemasta Uutta Testamenttia omassa sopessaan komentopaikassaan. Halsti tunnustaa itsekin lähettävänsä suojelijallemme hartaan kiitosrukouksen.

Vuosi 1939 on lopullaan. Joulu on ovella.

Halstin päiväkirjaan kirjautuvat joulunajan mietteet: ”Minun täytyy kuitenkin jälleen ihmetellä kansamme kestävyyttä. Inhimillisesti katsottuna on asiamme toivoton. Ylivoima on musertava, poliittinen tilanne mustaa mustempi. Suurhyökkäyksen torjuminen, itsepintainen, väistämätön vastarinta, mikään säikkymätön uhrivalmius on sellaisissa oloissa ihme. Joskus mietin onko tuo rauhallisuus tylsyyttä. Eivätkö miehemme pysty näkemään tosiasioita? Mutta kaikki keskustelut osoittavat, että pojat liiankin hyvin ovat perillä asioista. Niinpä on ratkaisu etsittävä muualta. Kansamme elintahto on yksinkertaisesti muuttunut yksilöiden kuolemanvalmiudeksi. Vaisto ohjaa toimintaamme eikä järki. Olemme todella nyt kansa sanan syvimmässä merkityksessä. Ja yhtäkkiä katoavat minustakin kaikki epäilykset, järki vaikenee. Tunnen että tulemme elämään, koska tahdomme elää, koska meidän täytyy elää. Siinä on voimamme salaisuus. Sitä eivät sivulliset voi ymmärtää.”

Vuosi on vaihtunut. Alkaa vuoden 1940 tammikuu. Halstin joukoilla on vaihto tammikuun 5. päivänä. Takana ollut reservi astuu Halstin joukkojen tilalle.

Halstilla apulaisupseereineen on nyt enemmän aikaa. Sanomalehtien kirjoitukset harmittavat usein. Sodan romantisoiminen, kaikenlaiset sentimentaaliset vuodatukset. Vihollisen varustuksen ja moraalin aliarvioiminen ovat Halstista raskaita erehdyksiä. ”Olemme taistelleet vihollista vastaan, jolla on paremmat aseet ja vähintäin yhtä lämpimät vaatteet kuin meillä. Tosin se on yksinkertainen, enimmäkseen vailla aatteellisuutta, mutta silmille se tulee tappioista huolimatta, julma se on ja hyvä puolustaja. … ylimielisyys on meistä kaukana…. Vastustajan väheksyminen on oman työmme halventamista.”

Niin kuluu tammikuu 1940. Komentaja ja hänen lähimmät miehensä eivät voi lähteä lomalle. On jatkuvasti suunniteltava ja ohjattava, hankittava uutta, paikattava vanhaa. Vihollinen tekee hyökkäysvalmisteluja. Ilmavoimien toimina vilkastuu. On oltava varuillaan.

Alkaa helmikuu 1940 ja sen mukana suurhyökkäys.

Venäläiset ampuvat Suokannan, Summan, Lähteen ja Merkin lohkoja tykistöllään. Raskaita ja järeitä ammuksia on joukossa paljon aina 30 cm:n kaliiperiin asti. Ilmavoimat pommittavat. Toiminta on kiivainta Lähteen lohkolla Summanjärvestä Munasuohon.

Suomalaiset tietävät odottaa jalkaväkeä tykistövalmistelun jälkeen.

Halsti toteaa huoltojoukkojensa ja –muodostelmien olevan kunnossa. On tarkastettu aisat, valjaat, hevosten kengitykset. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hevoset ovat hyväkuntoisia. Karva on kasvanut harvinaisen pitkäksi. Hevoset ovat lihaksikkaita ja sitkeän näköisiä. Valjaat on saatu paremmiksi. Reet ovat erinomaisessa kunnossa. On valmistettu paljon vara-aisoja. Ampumatarvikekolonnat kuormataan helmikuun suurhyökkäyksen ensimmäisenä päivänä. Miehet ovat tulleet taitaviksi kolonnien naamioinnissa. Erityistä huomiota kiinnitetään aseisiin.

”Kun vaan jostakin saisi riittävästi huopasaappaita” Halsti huokaa. Venäläiset kärsivät pakkasista myös. Asemista on löydetty kuoliaaksi paleltuneita vihollisia, jopa haavoittumattomia.

Huolena on Viipuri-Summan maantien edestakaisen liikenteen onnistuminen. Liikennekomppania paneutuu marssijoiden reitteihin.

Halsti käy edessä olevan divisioonan huoltopäällikön luona tutustuakseen taistelun kulkuun. Rintama kestää, mutta tappioluvut kasvavat. Halsti lähtee tutustumismatkalle aivan eteen. Hän ei ole tuntea seutua siitä mitä se oli joulukuussa. Miehet ovat väsyneitä. ”Tulen siihen tulokseen, että tilanne on vakava.”

Rummutus jatkuu päivästä päivään. Vihollinen menettää päivässä kymmeniä hyökkäysvaunuja, mutta omien joukkojen materiaalipula alkaa tuntua.

Seitsemäs päivä rumputulta. Kahdeksas päivä rumputulta, entistä kiihkeämpää. Yhdeksäs päivä. Kymmenes. Välillä rummutus on hiljennyt. Lähteessä on sisäänmurto. Tilanne kiristyy. Yhdestoista päivä eikä Lähteen murtoa ole saatu tukituksi.

”Kahdennentoista päivän iltapuolella saamme käskyn lähteä eteen vanhalle lohkollemme. Odotuksemme on päättynyt.”

”Tutustun nopeasti tilanteeseen – ja huomaan heti, että rintamalla on vaikea kriisi…. Katselen edeltäjiämme. Heidän voimansa ovat ilmeisesti lopussa.”

Halsti kuvaa helmikuun suurhyökkäyksen ja puolustuksen kulkua päiväkirjansa luvussa, jonka otsikkona on ”Lähde”. Luku päättyy siihen, kun Halsti viskaa uuniin postin tuomat sanomalehdet, joissa otsikoidaan ”Summa – Somme!”, ”Summan ihme” ja ”Mannerheimlinja on voittamaton”.
Edellisenä yönä oli ollut 60 paleltumistapausta. ”Lienevät paleltuneet Mannerheimlinjan ihmekorsuissa”, Halsti kirjaa päiväkirjaansa. Puhelin soi ja virkatoveri kertoo vihollisen vallanneen Lähteen tienhaaran ja alkaa vetäytyminen Kultakummun tasolle.

Painettunakin 250-sivuinen päiväkirja jatkuu lainausmerkeissä olevalla otsikolla ”Summan ihme”. Luku alkaa toteamuksella, että läpimurto on tapahtunut.

”Laskemisen ja miettimisen aika on ohi. On vain yksi velvollisuus täyttämättä, ja se tuntuu helpolta viime päivien kokemusten jälkeen. Ei tarvitse enää lähettää muita. Saa kerätä omat poikansa ja lähteä itse.”

Eivät edes pakkaspäivät muuttuneet vaan jokaisena aamuna nousee aurinko yhtä kirkkaana, jokainen päivä on yhtä sees, yhtä kylmä, Halsti kirjoittaa.

Pakkasen jäädyttämä maasto on viholliselle edullista edetä.

Huumolan tien tilanne ei ole enää vaarallinen, se on epätoivoinen. Vihollinen on kääntynyt Kämärän asemalta Huumolan suuntaan. Autiosta, Summasta ja Suokannasta irroitetut joukot ovat suureksi osaksi vielä tuon tien eteläpuolella.

Onko meidät hyljätty, Halsti kysyy päiväkirjassaan ja vuodattaa: ”Mitä kansamme on tehnyt, miten se on käyttänyt saamiaan lahjoja? Epätoivon synkimpinä hetkinä se sai mahdollisuuden vapautua, sille ojennettiin suurin lahja, joka yleensä voidaan kansalle antaa. Ja miten otimme sen vastaan! Kirouksin, veljesvihoin, verenvuodatuksin… Henki kitui, materialismi kukoisti. Rikastuminen, mukavuus oli tärkein päämäärämme, kademieli suurin hyveemme. Ylvästelimme saavutuksillamme, korkeina tuomareina soitimme suuta asioissa, joista emme ymmärtäneet mitään, ja jotka eivät pienimmässäkään määrässä kuuluneet meille. Kaksikymmentä vuotta kesti hyvä aika – elimme niin kuin se kestäisi ikuisesti. Mutta mitään todella jaloa ja kestävää emme ole pystyneet luomaan. Henki on tylsistynyt roskaromaaneiksi ja …renkutuksiksi. Onko meidät nyt havaittu kelvottomiksi ja hyljätty?”

Halsti huomaa sanovansa ääneen: ”Herra Jumala, anna ihmeen tapahtua!”

Halstin tietämättä parhaillaan ratkaistiin Huumolan tien kohtaloa.

Tapahtui ihme.

Puna-armeijan kilometrejä pitkä moottoroitu vihollisrivistö pysähtyi Huumolan tien sillalle, tekee heikon hyökkäysyrityksen ja ”jää jostakin selittämättömästä syystä paikalleen”. Suomalaiset pommittajat käyvät sen kimppuun, tielle alkaa sataa suomalaisen tykistön kranaatteja. Vihollinen vetäytyy takaisin. ”Ja vain kilometrin verran lännempänä marssii suomalainen rykmentti rauhassa tien yli ja jatkaa uuden aseman taakse. Ja sen rinnalla marssii toinen yhtä rauhassa Huumolan läpi… Ja vielä lännempänä marssii korpitietä pitkin Suokannassa taistellut pataljooona pohjoiseen.”

Läpimurtojen tukkimista, puolustustaisteluja, viivytystaisteluja ja muitakin ihmeitä. Myös vastuuttomuutta tai hermojen menettämistä kuten humalainen autojen johtaja.

Eräässä metsänreunassa Halsti katselee etelään päin. Kaakossa palaa Kämärän asemakylä, etelässä palaa Huumolan suuri kylä laajana roviona ja sen takana Johanneksen seutu suurena tulimerenä. ”Vuosisadan työ tuhoutuu muutamassa tunnissa. …. syvällä pinnan alla suru ja katkeruus…… lähellä seisova vartiomies kiroaa synkästi ja tarinoi: ’Tämä muistetaan pojat! Se kerrotaan lapsille ja lasten lapsille!’ Hän sylkee sananmukaisesti lauseet suustaan, tämä muuten niin lempeä ja hidas hämäläinen, ja silmissä palaa viha.”

Mutta lopulta ihmeitten ihme: ”Sanomalehdet ovat puhuneet paljon ’Summan ihmeestä’. Olemme kironneet tuota puhetta nähdessämme asemiemme jauhautuvan poroksi ja rintaman murtuvan. Mutta nyt on ihme sittenkin tapahtunut.”

Kuukauden ajan puna-armeija valmisteli jättiläisiskua suomalaisia vastaan. Se syyti kahden viikon ajan ammuksia suomalaisten niskaan enemmän kuin suomalaiset ampuivat koko aikana. ”Se uhrasi verivirtoja. Sillä oli kaikki, aivan kaikki mahdollisuudet tuhota meidät. Ja nyt, kolmen viikon jälkeen seisomme uudessa asemassa kaksikymmentä kilometriä taaempana. Joukkomme on järjestyksessä, taistelukykyinen. Se on ihme, totta tosiaan ihmeitten ihme. Olkoon sitten vaikka Summan ihme.”

Takaa kuuluu jälleen melua. ”Meikäläiset” ovat tukkimassa syntynyttä aukkoa. ”Kunnon pojat, meidän omat pojat. He ovat Summan ihme”.

Päiväkirjan luvut jatkuvat: Ihminen panssaria vastaan, T-asemaan, Suomalaisen kunnia, Kuoleva Viipuri, Laskeva lippu, Vaeltava heimo, Miksi?

Halstin mielestä Neuvostoliitolla ei ollut mitään käsitystä Suomen kansan sisäisestä rakenteesta, sen ajatusmaailmasta eikä sen aatteellisuudesta. Vihollisen yksi suurimmista erehdyksistä oli luulo, että ”puolet meistä ihastuneena ryntäisi puna-armeijalaisten kaulaan kun taas toinen puoli ylen kauhistuneena juoksisi pakoon”. Halsti kuvaa erästä marssivien joukkojen rykmenttiä. Rykmentti on kotoisin Turusta. ”Siinä on melkein yksinomaan työmiehiä, joukossa niin sanottujen ’Raunistulan sällien’ nuori polvi kokonaisuudessaan. Parempia taistelijoita ja suurempia vainolaisen vihaajia saa hakemalla hakea. Niin, oikeastaan on väärin puhua vainolaisen vihaajista. Pikemminkin he säälivät vanjaa, joka kuolee tietämättä itsekään mitä varten.”

Halsti tunnustaa pelänneensä joukkojen taistelutahdon luhistumista, mutta aina se kestää. ”Mutta mistä hinnasta! Ihminen panssari vastaan, henki ainetta vastaan, se on unohtumaton elämys, mutta se on myös kaamea elämys, sillä nuo joukot, joiden veri vuotaa, ovat meidän joukkojamme, omia veljiämme.”

Halsti on tutustumassa tilanteisiin. Kuu loistaa kirkkaasti. Yölentäjiä on paljon liikkeellä. Vastaan tulee sairasbussi. Halsti vääntää auton ikkunan auki. Bussin rikkoutuneiden ikkunoiden läpi yli moottorin hyrinän kuuluu haavoittuneen ääni: ”Ja anna meille anteeksi kuten mekin annamme niille…” Tiellä on sulku, jossa on muun muassa piano, kangaspuut, pyykkipata ja ruokasalin kaappi. Toinen sulku on saatu särkemällä huvila. Eräässä paikassa tiellä on iso kasa kirjoja…

Ihmisluonteet ja moraali paljastuvat. Sotilaille varatut tuhat päällystakkia ovat jakamatta. Rykmentti, joka oli saanut päällystakit monta päivää sitten ei ole ”jaksanut” jakaa niitä miehille. ”Asianomainen herra onkin sen viikon ajan, jonka rykmentti on ollut rintamalla, ollut painajaisemme. Täydellinen sivilisti, neitseellisen puhdas kaikista sotilaallisista tiedoista, rajattoman suulas ja sellainen häirikkö, ettei hän ehdi lukea tai kuunnella yhtäkään käskyä, puhumattakaan siitä että hän tottelisi niitä. Näihin ominaisuuksiiin liittyy vielä kroonillinen halu makustella juuri kriisin aikoihin, eikä suinkaan eteenpäin.”

Halsti kirjaa päiväkirjaan myös näkemyksensä johtamisesta ja järjestyksestä. Johtajasta riippuen joukot sotkevat majapaikkansa. Joka ei ole nähnyt valloilleen päässeen massan riettautta, luulee järjestyksen säilyvän itsestään, Halsti kirjoittaa. Halstin joukot kohtaavat Viipurissa toimineiden joukkojen jälkeensä jättämän sotkun ja käsittävät, miksi Halsti on aina valvonut joukkojen kuria ja esiintymistä ”kuin kalleinta aarretta”. ”Me, jotka tulemme taistelusta, jossa veljemme yhä vuodattavat vertaan, suutumme tietenkin silmittömästi, lyömme viinavarastot säpäleiksi ja käskemme porsaitten siivota jälkensä. On luonteenomaista tämän kaltaiselle laumalle, ettei se lainkaan uskalla asettua vastarintaan.”

Samanlaisia näytelmiä esitetään saamiemme tietojen mukaan jokseenkin kaikissa Lavolan seudun taloissa tänä yönä. ”Anarkia on kuin rakkikoira, se puree pelkuria mutta ryömii nurkkaan pelottoman ankaruuden edessä. Yhteiskunnan johtajien kannattaisi muistaa tämä tosiasia.”

Halsti kirjoittaa operatiivisen puolen järjestelykykyä kiittäen, että vain materiaali on pakottanut puolustajat taaksepäin, ”vain kansamme kypsymättömyys ja herkkäuskoisuus on määrännyt tapausten kulun.”

Eräänä yönä vetäytyvät kolonnat ovat liikkeellä ja Halstin arvion mukaan joukkojen vaellus on levottomuutta herättävää. Rivistöjen loppua ei näy, metsä on täynnä huonosti suojautuneita hevos- ja ajoneuvomassoja. Idän ilmansuunnalla alkaa auringon nousua ennustava rusko levitä yhä laajemmalle. ”Nyt puuttuu vain vihollisen lentäjä, ja tästä tulee mitä tahansa.”

Tulee kokonainen tiedustelupartio. Joukkojen vaellus jatkuu, vastaan tulevien kanssa tulee kohtaamissotkua joka vie aikansa. Halsti kävelee jo kaukana, ja silloin alkaa kuulua jylinä. ”Herra Jumala! Nyt se tapahtuu!”

Laivue toisensa jälkeen heittää pomminsa onnettomaan joukkoon. Hevosia nousee takajaloilleen ja kaatuu. Osa katkaisee aisat ja laukkaa hulluna pitkin peltoja. Kuuluu korvia repivää kiljuntaa… Maa vavahtelee. Reki lentää korkealle ilmaan. ”Juuri tällaisia näkyjä olen nähnyt painajaisunissani… Nyt kuuluu haavoittuneiden hevosten huuto yhtäjaksoisena, kimeänä kuorona. En milloinkaan ole kuullut niin kauheaa ääntä…. Vastaani laukkaa haavoittunut hevonen. Se ponnistelee lumessa lähellä polkuani. Sillä on suuri haava vatsassa, suolet riippuvat ulkona… Se kiljuu suu ammollaan, huohottaa ja kiljuu taas. Saan pistoolin esille. Kolmas laukaus kaataa, neljäs lopettaa sen… Tiellä sen laidoilla on kuolleita ja haavoittuneita hevosia yksitellen ja ryhmissä. Kolme kertaa tyhjenee ja täyttyy pistoolin lipas. ”Eräässä paikassa on reessä kaatunut mies. Reen edessä on vain verta, lihanriekaleita ja yksi kavio.”

Sodan aikana kootut täydennysjoukot saattoivat olla erityisen huonosti varustettuja ja huonosti koulutettuja. Halsti kuvaa näiden joukkojen epäonnistumisia. Päiväkirjan sivuilta voi lukea käsityksen, että Suomi olisi viholliselle vielä kovempi puolustaja, jos olisi ollut riittävästi aseita ja niihin ammuksia. Mutta usko Suomen pelastumiseen elää aseiden ja varusteiden puuttumisesta huolimatta: ”Jostakin salaperäisestä syystä olemme vuorenvarmasti vakuuttuneita sitä, että kansamme pelastuu tuhosta. Asiamme on niin oikea, maineemme niin puhdas, ettemme voi sortua. Uskoa Jumalan johdatukseen? Ehkä, luultavastikin … Uskomme yksinkertaisesti oikeuden voittoon.”

”Nämä tarinat osoittavat kaikessa järkyttävyydessään joukkojemme horjumatonta taistelumoraalia. Tietysti siellä tehdään erehdyksiä kuten kaikkialla muuallakin, tietysti osa joukoista pettää ja uudet miehet törmäilevät tulessa. Mutta kokonaisuutena saamme kuvan lukumääräisesti heikommasta, huonosti varustetusta ja osittain myös heikosti koulutetusta joukosta, joka pelottomasti ja epätoivoisen rohkeasti asettuu yhä uudelleen vastarintaan, antaa iskun iskusta, pitää kiinni asemistaan ja kuluttaa mahtavaa vastustajaa kymmenen kertaa nopeammin kuin itse kuluu.”

Sotaretkensä päätteeksi Halsti osallistuu Karjalan vaeltavan kansan vaellukseen. Myös noissa tapahtumissa ihminen punnitaan ”Tänä yönä on ihmisen sielu yhtä alastomana edessämme kuin etulinjassa taistelun riehuessa.”

Raskas rauha saa Halstin toteamaan vielä uudestaan: ”Olemme nähneet ja kokeneet tämän vuosisadan ihmeen, hengen voiton aineen yli tänä materialismin ja mekanismin aikakautena”.

”Suomalainen sielu ja sydän kuuluvat vapaalle ylpeälle miehelle, joka tahtoo elää.”

Entä Talvisodan kihlapari Kannaksen taisteluiden aikana?

Pohjoisen taisteluissa vihollisen tarkoituksena on ollut jakaa Suomi kahtia Tornion kohdalta, kerrotaan Annikki ja Kullervo-teoksen tapahtumien taustoituksessa. Sallan kohdalla Neuvostoliiton puolella olevan 122. divisioonan ja sen takana siirtyvän 88. divisioonan tehtävänä on vallata Rovaniemi kahdessa viikossa. Rovaniemeltä näiden divisioonien on tarkoitus jatkaa Ruotsin rajalle Tornioon. 122. divisioonan ensimmäiseksi tavoitteeksi on määrätty vallata Sallan kirkonkylä. Seuraavaksi sen tulisi edetä Märkäjärvi – Joutsijärvi-suunnassa toiseen tavoitteeseen Kemijärvelle.

Kullervo Hulkon koti oli Kemijärvellä. Kullervo vihittiin papiksi 22-vuotiaana vuonna 1936. Seurakuntapapin viroissa ja matkapappina toiminut Kullervo aloittaa syyskuun 1939 alussa asepalveluksen Sallan rajavartiostossa. Häntä koulutetaan rajavartijan tehtäviin. Lokakuun puolivälissä tulee komennus Rovaniemen aliupseerikouluun.

Joutsijärvellä käydään joulukuussa kovia taisteluita. Aliupseerikoulun sotilaat komennetaan partioimaan Kemijärven, Sallan, Savukosken ja Pelkosenniemen kairoja. Varusteet ovat heikot. Telttoja ei ole, tulia ei saa sytyttää. Sotilaat syövät kylmää ruokaa ja nukkuvat sauvoihinsa nojaten 40 asteen pakkasessa. Joulun jälkeen Kullervo toimii ryhmän johtajana Joutsijärven suunnalla, kerrotaan teoksen kirjeenvaihdon taustoituksessa.

Joutsijärven taisteluiden jälkeen Kullervo komennetaan papiksi Kemijärven sotasairaalaan. Samana päivänä, jolloin Kullervo saapuu kotipaikkakunnalleen Kemijärvelle uuteen komennukseensa, palaa hänen kotitalonsa maan tasalle. Kullervo kirjoittaa Annikille tammikuun 24. päivänä päivätyssä kirjeessään: ”Juuri maanantaina paloi kotini. Ryssä pudotti pari palopommia – ainakin yhden varmuudella – pirtin puolelle ja niin koko yhtiön virkatalo tuhoutui. Veljessarjamme vanhin pelastui kuin ihmeestä. Paremmin Jumalan varjeluksesta…. Ei ole nyt täällä keskuksessa kotoa. En voi töitteni lomassa mennä ’vanhaan Hulkkoon’ lämmittelemään. Kävin eilen illalla paikan päällä. Pientä lieskaa vielä ja hiljaista kytemistä. …… Tänään ovat ensimmäiset sankarivainajan hautajaiset. En tarkkaan tiedä, kuinka monta henkensä antanutta sotilaista kotipitäjässäni on. Pian sen näen. Minulta meni kotoni pommituksessa jokunen osa kirjastoani.”

Annikki-morsian kirjoittaa helmikuun 1940 alussa sulhaselleen Onni-veljeään muistaen: ”Onnin menettäminen koski suunnattoman kipeästi meidän kotiimme, mutta nyt tuntuu että emme saa pysähtyä ajattelemaan vain omaa suruamme. Kärsimyksen yhteisyys tulee yhä selvemmin näkyviin. Koko kansa elää suuressa ahdistuksessa, mutta kuitenkin rauhallisena ja voitontahtoisena…. Jää rakas sotilaani, Jumalan rauhaan!”

Sotasairaalapappi Kullervo Hulkko mainitsee helmikuun 27. päivän kirjeessään Annikille myös sotilasvihkiäisistä, joissa ’Svärd vei Lottansa mukanaan’. Hulkolle sotilasvihkiäiset olivat ensimmäiset.” Tulossa oli lentopommituksen uhrien hautaansiunaaminen. ”Silloin kun veljeni koti joutui tappiolle taistelussaan iivanan kanssa, silloin tuli uhrejakin. Meni joitakin erinomaisen vilkkaita ja kilttejä, palvelukseen tottuneita tyttöjä.”

Talvisodan kihlaparin kirjeissä on sodan taisteluiden, huolien, murheiden ja menetysten keskellä tärkeimpänä kristillisen uskon asiat – rakkauden tunnustusten ja ikävöinnin ohessa. Kirjeissä toivotetaan Jumalan rauhaa ja rohkaistaan kirjeen saajaa luottamaan Jumalan johdatukseen.

Sallan tienoon ja Kannaksen taisteluiden aikana puolustussota käy kiivaana ilmassa ja maassa koko itärajan pituudelta ja myös kotirintamalla. Tässä auttoi Herra-teoksen sodan sukupolven muistelukset ovat koko taistelevan Suomen alueelta.

”Oli pakkasaamu ja tähtinen taivas, kun jätimme kotini ja kotikyläni Karjalan Hiitolan. Äiti odotti vauvaa, jonka oli määrä syntyä piakkoin. Menimme asemalle, jossa oli sakeanaan ihmisiä odottamassa junaa. Junaa ei kuitenkaan näkynyt … Puolen yön aikoihin saimme tiedon, että rata oli pommitettu kappaleiksi…”

”Isä piiskasi hevosta, joka vinhaa vauhtia ravasi kapeaa kylätietä lumi pölisten. Kuusamon Paanajärvi oli vielä sula. Sen yli ei ollut menemistä. …. Viivyttelemättä meidät komennettiin autojen lavoille… Vanhempi väki tähyili kylälle, näkyisikö vihollista. Juuri kun olimme järven läntisessä päässä, huudahti joku ja osoitti järven itäistä päätä. Näimme valkoista lunta vastaan tummia, liikkuvia hahmoja. ’Vihollisia’, huudahtivat iäkkäämmät ihmiset.”

Tässä auttoi Herra-teoksen muisteluksissa näkyy vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen uskonnollinen elämänkatsomuus. Vanhoillislestadiolaisia uskovaisia oli sekä upseereissa että sotilaissa. ”Siinä kankaalla pyysin kuulla evankeliumia, ja kersantti saarnasi minulle epäuskoni ja kaikki synnit anteeksi…. Sinä iltana oli muitakin parannuksen tekijöitä. Tuntui että herätyksen aalto kävi yli kankaan. Eräs Sallan Tuutikylästä oleva mies oli hyvä haitarin soittaja. Olimme ostaneet porukalla haitarin ja hän oli iltaisin viihdyttänyt meitä soitollaan. Hän sai nyt parannuksen armon ja kiersi teltalta teltalle sanoen miehille: ’Olen ollut eellimmäisenä synnintekijänä täällä ja olen nyt uskomassa. Pyydän teiltäkin anteeksi elämääni!”

Keskiviikkona 6. joulukuuta 1939: ”Rakkaat kotolaiset. Jumalan rauhan terveiset sinne kotia… Olemme täällä Heinlahden rannikkopuolustuksessa, estämässä ryssäin maihinnousua…. Älkää Te olko minun tähteni huolissanne, kyllä kaikki hyvin menee, sellainen usko ainakin minulla on, vaikka Jumalassahan se on juoksun määrä ja Suomenkin kansan ja Isänmaamme kohtalo nyt. Mitäpä sitä enempi toivoisi kuin rauhaa, vaan parempihan se on sotakin kuin vapaaehtoisesti antautua ryssän vallan alle. Mieliala täässä sotaväessä on hyvin yksimielinen ja innostunut, niin kuin koko kansassa. Tämä aika on yhdistänyt Suomen kansan niin eheäksi ja yksimieliseksi, ettei se ole ollut koskaan aikaisemmin. Jumalan rauhan terveisin.”

”Teimme hiihtaen kymmenien kilometrien koukkausmatkoja vihollisen selustaan. Oli neljänkymmenen asteen paukkuva pakkanen. Osa meistä oli siviilivaatteissa, koska armeijan varusteita ei ollut riittänyt kaikille. Jokaisella ei ollut edes karvalakkia ja kunnon saappaita. … Sai olla tyytyväinen, jos leipälaukusta löytyi vanikkaa ja sokeripaloja…. Erityisen vaikea tilanne oli Hotakassa. Olimme yötä metsässä, mutta tulia vihollisen pelosta uskaltanut pitää. Komppanian päällikkö oli kaatunut päivän taisteluissa. Komennon oli ottanut eräs vänrikki Pihtiputaalta. Ilta yöllä hän kierteli koko ajan keskuudessamme ja herätteli hangelle nukahtaneita sotilaita. Monella paleltuivat tuona yönä jalat. Moni olisi nukahtanut viimeiseen uneen, ellei vänrikki olisi herätellyt. Pakkasen vain kiristyessä joku keksi uuden lämmittelykeinon: pinouduimme kuin halot kahden puunrungon väliin kolmeen kerrokseen. Pienen horrosvaiheen jälkeen päällimmäisenä maanneet saivat vuorostaan kömpiä keskimmäiseen, lämpimämpään kerrokseen. Alimmaiset kohottautuivat ylimmaksi…..Pitkän nälkäkauden jälkeen saimme hernekeittoa. Sen höysteenä oli puoliraakaa hevosen lihaa. … Sitten saimme luvan pystyttää teltat… Jokainen keräsi havuja petikseen. Normaalioloissa kipinävahti olisi huolehtinut kaminaan puita, mutta nyt hänkin nukahti. … Hiukseni olivat jäätyneet maahan. Niin oli käynyt monella muullakin pojalla. Kun tämän jälkeen otin lakin päästäni, oli sen mukana hiuksia. Tukkani alkoi lähteä.”

”Sunnuntaina 10.12.1939. Rakas vaimoni ja lapset. Sydämelliset terveiset täältä kaukaa. Kyllä minä muistan teitä usein, mutta ei ole aina aikaa kirjoittaa. Mutta jos Herra suo, niin saamme kai vielä olla kaikin yksissä. Minusta on tullut aivan Jumalaan luottava. En voinut olla ilman jos en saanut puhua tilaani eräälle uskovaiselle pojalle. Hän lohdutti minua ja nyt minun on niin hyvä olla. Pyydän sinultaki Sisko kaikki anteeksi, joskin ei meillä ole mitään semmosta joka tuntoa vaivaa… Terveisiä vain kaikille tutuille. Minulle tuli ilmoitus, mitä sinä olet laittanut minulle. Rahaa täällä ei mene juuri ollenkaan. Minulla olis laittaa rahaa kotijakki. Terveisiä teille kaikille ja Jumalan siunausta.”

”Meillä ei ollut panssarivaunuja eli tankkeja, mutta venäläisillä oli. Suomussalmen taisteluissa näimme niitä ensimmäisen kerran. Aluksi ne synnyttivät pelkoa. Tuntui, ettei mikään mahti pysty niitä pysäyttämään. Mutta meillä oli sellainen taisteluväline kuin polttopullo…… Jotkut tuhosivat liikkuvan tankin niinkin, että löivät koivuhalon niiden telaketjuun. Ketjua pyörittävät hammaspyörät jumiutuivat ja tankki pysähtyi. Näissä tilanteissa tankki yleensä alkoi pyöriä paikallaan vain yhden telaketjun toimiessa.”

”Miina ei ollut tehonnut. Toinenkin tankki jyristeli sillan yli…. jäivät seisomaan…. Joukkueenjohtaja oli huolissaan. Tankit oli saatava puron toiselle puolelle. ….. juoksi konekiväärille ja käski ryhtyä tulittamaan ampuma- aukkoja. Konekiväärissä joka kolmas patruuna oli valojuova-ammus. Se auttoi tähtäämistä. Rajulla tulituksella oli moraalinen vaikutus, sillä äkkiä tankit kääntyivät ja jyristelivät tiehensä.”

”Rakas vaimoni ja äitini ym:t 21.12.1939. Tämän kirjeen aloitin jo viime sunnuntaina mutta tuli lähtö etulinjalle. Etulinjamme siirtyy päivä päivältä lähemmäksi rajaa ja teemme suuria valtauksia viholliselta, saaden aseita kaikenlaisia, ajoneuvoja hevosineen sekä yhtä ja toista kampetta…. Me kyllä taistelemme oikeuden, maamme, kansamme ja itsemme puolesta viimeiseen vereen saakka. Älä sinä rakas liikaa huolehdi minun tähteni, kyllä se Jumala minusta huolen pitää. Älä myöskään huolehdi uuden tulokkaan, esikoisemme eikä itsesi tähden. Kun ihmisellä ei ole paljon omaa voimaa ja tukea, niin silloin Hän auttaa paremmin ja enemmpi.”

”Lähetti tuli luoksemme ja kertoi, että meidät siirretään Taipaleenjoen taisteluihin ensi yönä. Vihollinen on päässyt siellä läpi ja siellä tarvitaan vahvistusta. ’Jos joku haluaa tulla Herran ehtoolliselle ennen lähtöä, se jaetaan metsässä rintaman takana.’ Minä sanoin, että minä ainakin lähden. Löysin paikan. Siellä oli jo paljon miehiä. Seisoimme kuusikon keskellä. Veisasimme virren. Hartaan ilmapiirin vallitessa kenttäpappi jakoi ehtoollisen. Mietteliäinä ja totisin kasvoin pojat ottivat sen vastaan. Tyyni rauha rinnassani astelin tilaisuuden päätyttyä korsulleni.”

”Kun joulupäivä valkeni, saimme hälytyksen: Kiireesti asemiin, vihollinen hyökkää! Juoksimme järven rantaan. Erotimme jäällä sankan joukon lähestyviä ihmishahmoja… Heitä saapui leveänä rintamana…vuorosyöksyin osan juostessa jäällä ja osan ampuessa. Kun juoksijat heittäytyivät makuulleen, säntäsivät makuulla olleet juoksuun. Painelin liipaisimestani minkä ehdin. Konemaisesti tein latausliikkeitä…. Olkapääni olivat hiestä märkänä…. Nousimme jäsenet turtana… Jäällä lepäsi kaatuneita vihollisia tummina mattoina. Heitä näytti olevan useita satoja.”

Joulukirje sieltä jostakin: ”Täällä on sota, mutta sydämessäni, siellä pohjimmaisena, on Jumalan rauha. Se rauha käy yli kaiken ymmärryksen kuolemankin edessä seistessä….Kerrankin, kun ryssä tähtäsi minua aivan läheltä, teki mieleni huutaa ja taisinpa huutaakin:’Minulla on synnit anteeksi!’ Ja ehdin laukaista ennemmin.” Ei koskaan haihdu mielestäni joulunviettomme. ’Enkeli taivaan’ veisattiin. En ikinä ennen ole veisannut sitä virttä niin sydämeni pohjasta. Mieleeni nousi kuva kotikirkosta, jossa kynttilät lepattavat alttarilla. Täällä kimmelsivät tähdet pakkastaivaalla. Ei ollut papilla päällä messukasukka, vaan sotavarusteinen lammasnahkaturkki.”

Tässä auttoi Herra-teoksen muistelijat edustavat koko itärajan osuutta. Monet ovat taistelleet Halstin Talvisodan päiväkirjan rintamaosuuksilla. Vanhoillislestadiolainen vakaumus tulee muisteluissa esille: ”Kohta tämän jälkeen luokseni saapui kolme poikaa. He kertoivat olevansa uskovaisia ja pyysivät evankeliumia…. Tutun kuolema oli heitä puhutellut. Vähän myöhemmin kaksi epäuskoista poikaa tuli keskustelemaan tuntonsa asioista ja teki parannuksen. Patterin päällikkö havaitsi, että pojat tarvitsi rohkaisua. Hän tiesi, että olen saarnamies ja sanoi minulle:’Puhu sinä, Arvi, näille pojille.’ Minä sanoin, että mielelläni minä puhun. Niin päällikkö käski kaikki miehet kokoon. Siinä olivat niin tykki-, kuin hevosmiehetkin. Minä puhuin siitä, miten Jumala on meitä ihmeellisesti varjellut. Olemme yhä taistelukykyisiä. On Jumalan suuri ihme, että olemme kuin voiton puolella tässä sodassa, vaikka ylivoimainen vihollinen painosti niin kovasti.” Muistelija on ilmeisti Arvi Hintsala Haapajärveltä, maanviljelijä ja vuosikymmenet vanhoillislestadiolaisena seurapuhujana, maallikkosaarnaajana, tunnettu.

Eräs toinen ilmeisesti Keski-Suomesta Kannonkoskelta kotoisin oleva maanviljelijä ja vanhoillislestadiolaisen seurapuhuja, maallikkosaarnaaja, T(oivo) L(eppänen) muistelee: ”Lääkäri tuli haavoittuneiden sidontapaikalta luokseni ja sanoi: ’Kun sinä olet pappi, tule tänne. Täällä on potilas, jolla on sielunhätä”. Menin potilaan luokse. Hän oli vaikeasti haavoittunut. Aloin keskustelemaan hänen kanssaan. Hän kertoi heikolla äänellä nimensä ja kotipaikkansa. Sanoin hänelle: ’Minä tunnen äitisi ja isäsi. Olen ollut kotonasi pitämässä seuroja’. Hän kysyi: ’Uskotko sinä niin kuin äiti ja isä ovat uskoneet?’ Vastasin: ’Juuri samalla tavalla’. Yritin kirkastaa hänelle Jumalan armoa langennutta lasta kohtaan. ’Niin, mutta olen niin suuri syntinen’, hän valitti. Vastasin hänelle Paavalin sanoilla: ’Jeesus on tullut syntisiä vapahtamaan, joista minä olen suurin’. Silloin potilas parahti: ’Saako näin suuri syntinen uskoa?’ Minä saarnasin hänelle synnit anteeksi. Vielä lohdutin häntä muutamilla sanoilla. Hän pyysi kertomaan kotiväelle tämän ihanan uutisen, että oli saanut parannuksen armon. Kun häntä lähdettiin kantamaan paareilla, kuului heikolla äänellä: ’Herra Jeesus ole kiitetty!’

”Lemetin motissa, jota nimitettiin myös Kenraalimotiksi oli venäläisiä 3 500. Täällä jouduin olemaan pikakiväärin apulaisena. Linja, johon jouduimme, oli Lemetin itäinen motti… Koneet pudottivat kolleja mottiin. Keksilaatikot olivat noin 60x60x50 cm…Sitten leipäkorppusäkkejä 60 kg säkissään. Sokeria harkkosokerina. Ryynilaatikossa oli pieniä pakkauksia. Maito oli 11 kg:n peltipurkeissa ja se oli sokeroitua, viruvaa. Keittokaakaota ½ kg:n purkeissa. Voi oli suurissa, noin 15 kg:n könteissä, ja lisäksi oli lihapurkkeja. Myös bensiiniä pudottivat suurissa tynnyreissä laskuvarjolla…. ruokalastit putosivat monesti suomalaisten puolelle…. Siinä oli kilpa, kuka uskalsi ja ennätti pudotettua lastia hakemaan, jos lasti putosi välimaastoon linjojen väliin….. Vihollistiedustelukoneet… Jäljessä tulivat pommi- ja hävittäjäkoneet, jotka pudottivat pommeja ja ampuivat. Oli ihmeellistä, että ei pudottaneet vain pommeja, mutta myös suuria kivenlohkareita ja ratakiskon pätkiä. Öisin kuuluu motista ahkeraa työskentelyä…. tankkeja …paljon.”

”Häiritsemisammuntaa yöllä. Itäpuolella taistelut alkoivat kiivaina ns. Lemetin renkaassa. Päivällä laitoimme telttamme maan sisään. Tapasin tuttuja Kiuruveen poikia. ’Oi Jumala, sä huolen meistä kannat, tarpeemme kaikki armostasi annat …. ”

”Viimeiset viikot Lemetissä olivat uuvuttavia.”

”Sitten meitä evakoita ryhdyttiin sijoittamaan taloihin majoitukseen. Halusimme kaikki hiitolalaiset mennä samaan paikkaan.”

Kotona 9.2.1940. ”Rakas mieheni, sain kirjeesi sieltä jostakin. Nyt on tullut Reisjärvellekin suuri heinän pakko-ottomääräys, 100 000 kg ja helmikuulla 50 000 kg ja maaliskuulla saman verran. Rukiinoljetkin on vissiin takavarikossa…. Kyllä minä ajattelen sitä heinänluovutusta päivin ja öin, ei hennos vähentää tuota heinäannostakaan, sitten ne ehtyvät ja kun ne lypsävät nyt niin hyvin… Ei ole vielä tullut määrää, että kuinka monta sataa kiloa hehtaaria kohti on heiniä pakko luovuttaa meiltä.”

Muisteluksia Talvisodan päättyessä 13. maaliskuuta 1940:

”Kello 9 aikana tuli tieto, että sota loppuu kello 11. Emme uskoneet sitä todeksi. Olimme toivon ja epäilyksen välillä ne kaksi tuntia. Menimme kaiken varovaisuuden vuoksi maantien sillan alle sementtiputkien sisälle. Ajattelimme, että jos sota loppuu, niin ryssä ottaa vielä loppukirin. Tämä silta sijaitsee Helsinki – Viipurin-maantiellä. Viipuriin on tästä 38 ja Helsinkiin 231 km. Olimmekin oikeassa, sillä viime tunnin aikana vihollinen ampui hirveästi kaikenkokoisia kranaatteja läheisyyteen. …”

”Kun aseet vaikenivat, meitä varoitettiin, ettei saa olla liian rohkeita ja nousta heti ulos juoksuhaudoista. Pitää olla varuillaan ja katsella mitä vihollinen tekee. Tuntui oudolle, kun käsiaseet ja tykit äkkiä hiljenivät. Tuntui ettei tämä ole totta…. Korsumme suusta noin kolmen metrin päässä oli konekiväärimme. Sen takaa olin lukuisia kertoja katsellut vihollisen puolelle. Menin sen äärelle. Juuri silloin eräs venäläinen upseeri nousi maanpinnalle ja läksi astelemaan meitä kohti. Vaistomaisesti käteni liikahtivat konekiväärin kahvoja kohti kuin ampuakseni, mutta sitten muistin huojentuneena, että on rauha. Tuntui oudolta katsella hänen lähestymistään. Upseeri käveli kohdalleni ja sanoi venäjäksi jotakin. Käsitimme, että hän halusi saada selville komentopaikkamme. Viittasin kädelläni ja hän jatkoi matkaansa.”

”Olin evakkona Alavudella, jonne olin joutunut lähtemään Karjalan Kannakselta, Viipurin läänin Pyhäjärveltä. Tulin navettatöiltäni tupaan ja ihmettelin, mitä on tapahtunut, kun kaikki itkevät. ’On tullut rauha’, sain vastaukseksi. ’Mutta eikö se ole ihana asia’, kysyin hämmästyneenä. ’Nythän pääsemme takaisin kotiin’. Eräs evakko vastasi itkien: ’Meiltä meni koti’. … Kuultuani rauhanehdoista minultakin pääsi itku.

”Luokassa puhkesi riemastunut hälinä. Mutta muiden iloitessa alkoi kaksi tyttöä lohduttomasti itkeä. He olivat evakoita, ja heidän kotinsa oli jäänyt uuden rajan taakse Venäjän puolelle. Kuultuaan tyttöjen parkunan koulun johtaja kehoitti opettajaa lähtemään tyttöjen kanssa kävelylle, jotta nämä rauhoittuisivat…”

”Sain tiedon, että Venäjällä olleita suomalaisvankeja tulee Värtsilässä rajan yli. Lähdin katsomaan, saapuuko joukossa omaisiani. Kotini oli Hyrsylässä, ja kylän väki oli jäänyt sodan puhjettua venäläisten vangiksi. Meidän perheestämme olivat vangeiksi jääneet äitini, sisareni, vajaan vuoden vanha vauvamme sekä appivanhempani. Katselin kiinteästi kasvoja, kun vankijono taivalsi kotimaan puolelle…. Vihdoin näinkin äitini saapuvan kumaraisena, rasittuneena ja lyhyin askelin vauva sylissään. Hänen vieressään astelivat sisareni ja appivanhempani. Juoksin riemuissani heidän luokseen. Kapsahdimme toistemme kaulaan ja itkimme ja nauroimme yhtä aikaa. Ihmettelimme Jumalan suurta varjelusta ja suojelusta…. Hyrsylässä sijaitseva kotimme. Se oli nyt uuden rajan takana Venäjän puolella. Meillä ei ollut enää kotia.”

”isä oli haavoittunut vaikeasti 11. maaliskuuta ja kuollut samana päivänä Haminan sairaalassa. Luettuaan kirjeen äiti sai sairauskohtauksen. Olin kahdeksanvuotias tyttö.…. Isä oli kaatunut Viipurinlahden taisteluissa…. Lauantaina 13. huhtikuuta oli Porissa viimeinen talvisodan sankarivainajien siunaustilaisuus. … Seitsemän puolustusvoimain hevosta lavetillaan seitsemän valkoista arkkua. Sankat ihmisjoukot… Vain nyyhkytystä ja itkua kuului. Alttarilla isän arkku keskimmäisenä. Äiti luki seppelenauhasta: ’Nukkuos rakkaamme rauhassa. Tyydymme tahtoosi Jumala’. Minua pyörrytti. Tuen itseäni vierelläni olevaan koivuun. Sitten isäni ruumis laskettiin sankarihautaan taistelutovereiden rinnalle.”

Raskas rauha ei saa Talvisodan päiväkirjaa kirjoittavaa Halstia luovuttamaan. Toivon täytyy elää ja halun tehdä: ”Työhön! Se on meidän tehtävämme. Sen olemme velkaa kaatuneillemme, raajarikkoisiksi tulleille, leskille ja orvoille. Koko kansallemme ja sen uudelle työlle.”

Wolf H. Halsti, Talvisodan päiväkirja. Otava 7. painos 1989. Ensimmäinen painos 1971.
Annikki ja Kullervo. Talvisodan kihlapari. Toim. Katja Hyry ja Mari Leppänen. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys 2009.
Tässä auttoi Herra. Sodan sukupolvi kertoo. Toim. Toivo Määttä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys 4. painos 2007. Ensimmäinen painos 1995.