Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus MTT on selvittänyt kansallisella tasolla elintarvikekealan laatuketjun ympäristövaikutuksia ja -vastuuta pellolta pöytään. Tutkimus on Maa- ja metsätalousministeriön Laatuketjun rahoittama.

Raporttia voi etsiä huomisesta 16.12. lähtien osoitteesta:
http://www.laatuketju.fi/laatuketju/www/fi/julkaisut/muut_julkaisut.php

Raportin mukaan Suomen vesistöjen rehevöityminen on 57 prosenttisesti suomalaisen ruoan tuotannon aiheuttamaa. Mutta kenen on vastuu? Ei kai jälleen maatalousyrittäjien?

Raportin julkistamisen yhteydessä on tuotu yhtenä esimerkkinä esiin miten lietelanta kuluttaa energiaa ja rehevöittää vesistöjä. Vaihtoehto olisi muun muassa lannan biokaasuttaminen. Näin energiaa säästäen maatiloilla voitaisiin päästä jopa hiilineutraaleiksi.

Maatalousyrittäjyys on ladattu täyteen tekniikan lisäksi maatalouskemiaa lannasta ja muista lannoitteista alkaen tuotteiden varastoimiseen saakka.

Maatalouskemiaan liittyvillä toiveilla on yhteys maatalousyrittäjien ammattitaitoon ja osaamiseen. Ammatinharjoittajalla tulisi olla osaamispääomana myös maatalouskemian hallitseminen niin, ettei hän maatilansa toimenpiteissä olisi kunnan maatalousneuvonnasta riippuvainen vaan itse yhdessä ammattitovereiden kanssa tietäisi, mihin suuntaan tulisi lähteä ongelmien ratkaisemiseksi.

Elintarvikealan laatuketjututkimuksen tietojen keruussa on internet-tietojen mukaan ollut mukana myös Thule-instituutti. Sen kautta ajatukset kulkevatkin Oulun ylipistoon. Miksi Oulun yliopisto ei ole ollut mukana kehittämässä Pohjois-Suomeen yliopistotasoista maatalousalan koulutusta, vaikka rehtori Lauri Lajusella on kemian alan tutkijakoulutus?

Sermones.fi on yhä uudestaan artikkeleissaan tuonut esiin maatalousyrittäjien alhaisen koulutustason sekä koko koulutuksen kattavuuden puutteellisuuden. Asiaa käsittelevä artikkeli on julkaistu myös Kotimaan blogikirjoituksena (www.kotimaa24.fi) ja se on tässä seuraavaksi siinä muodossa kuin se oli Kotimaassa 14. lokakuuta 2009 otsikolla ”Instrumentarium vocalet ja maajussi-nimiset hupikalut”.

Erikoista on, ettei keskustelua synnyttänyt edes artikkelin kysyvä vetoomus ”Kysynpä Teiltä, jotka olette olleet laatimassa eduskunnalle viime kesänä valmistunutta valtioneuvoston maaseutupoliittista selontekoa ’Maaseutu ja hyvinvoiva Suomi’, missä Te olitte silloin kun nuo Nivala-Haapajärven seutukunnan 463 maatalousyritystä lopettivat toimintansa?”

Ja tässä sermones.fi:n omistajan Kotimaan blogikirjoituksena 14.10.2009 julkaistu artikkeli:

INSTRUMENTARIUM VOCALET JA MAAJUSSI-NIMISET HUPIKALUT

”Maanviljelijä ei kouluja tarvitse.”

Eihän vain tuo ajattelutapa liene enää elossa?

Vieressäni pöydällä on lähdeaineistoa, jonka perusteella kysymykseen kai pitäisi vastata myöntävästi.

Käytettävissäni on parin vuoden takainen tilasto. Etsin internetistä uudempia, mutta ei löytynyt. Aloittavan viljelijän koulutusehdot ovat parin vuoden takaista tilannetta jo muuttaneet, mutta eivät varmaan niin paljon, etteikö luvuista voisi tehdä tätä päivää koskevia johtopäätöksiä.

Tuon tilaston mukaan maatalousvaltaisen Nivala-Haapajärven seutukunnan nuoristakin viljelijöistä 28 prosenttia on ilman minkäänlaista loppututkintoa peruskoulua lukuun ottamatta, 40 – 49 vuotiaista viljelijöistä 32 prosenttia ja 55 – 59 vuotiaista 71 prosenttia.

Raporttiin, josta otan tietojani, kuuluvat Nivalan ja Haapajärven lisäksi maatalousvaltaiset Kärsämäen, Reisjärven ja Pyhäjärven O.l. kunnat.

Haapajärvellä, jossa omalla paikkakunnalla on pitkään ollut maatalousoppilaitos, 30 – 39 vuotiaista maanviljelijöistä 55 prosenttia on peruskoulua lukuun ottamatta ilman minkään oppilaitoksen loppututkintoa.

Useissa kunnissa ei ole tehty minkäänlaista kartoitusta maatalousyrittäjien koulutustaustasta. Esimerkiksi Raahen naapurikunnassa Siikajoella – yhdistetty Ruukin ja Siikajoen kunta – sekä sen maatalousneuvonnan piirissä olevassa suuressa maatalouspitäjässä Limingassa on yhteensä 435 viljelijää. Heidän koulutustaustastaan ei kuitenkaan ole olemassa mitään tilastotietoa. Siikajoella toimii Ruukin maaseutuoppilaitos. Tilastotietoja maanviljelijöiden koulutustaustasta ei ole myöskään Siikalatvan kunnassa, tuossa monesta pienestä maatalouspitäjästä – Rantsila, Pulkkila, Piippola, Kestilä – tehdyssä isossa kunnassa.

Oletettavasti nuo kunnat eivät ole poikkeuksia vaan kuvastavat yleistä asennetta maatalousyrittäjien kouluttautumisessa. Ettei vain sittenkin – ellei tietoisesti niin ainakin alitajuisesti tai tiedon puutteesta johtuen – ole käsitystä, ettei maanviljelijä kouluja tarvitse … Tehdään kuten on ennenkin tehty…

Kuitenkin koulutus on tänä päivänä elinehto kaikissa ammateissa. Miten ylipäänsä on mahdollista harjoittaa maatalousyrittäjien neuvontaakaan, jos kaikkein tärkeimpiä eli ammattitaitovaatimuksia ei nähdä tärkeiksi?

Erilaisista maa- ja metsätalousyrittäjiä koskevista koulutushankkeista kyllä uutisoidaan ja tiedotetaan. Mutta ketkä niihin osallistuvat?

Aikuiskoulutuksessa on havaittu, että siihen osallistuvat ovat yleensä jo vahvasti tai korkeasti koulutettuja. Siis he, jotka jo osaavat. Heissä on tarttumapinta uudelle opittavalle ja he pystyvät ottamaan uutta vastaan. Ihmiset, joilta puuttuu koulutusta, eivät osallistu. Heissä ei ole tarrapintaa uudelle.

Erään kunnan maataloussihteeri kertoikin, että esimerkiksi maanviljelijöille tarkoitettuun maataloustukia koskevaan koulutukseen eivät tule ne viljelijät, joiden pitäisi tulla. Onko siis niin, että juuri heiltä puuttuu peruskoulutuskin omassa ammatissaan?

Suomi olisi paratiisi, jos maa-, metsä- ja karjatilojen kaikilla työntekijöillä olisi jo vuosikymmeniä sitten ollut vähintään luonnonvara-alan peruskoulutus ja vähintään yhdellä eli isännällä tai emännällä maatalous-metsätieteellinen ylempi korkeakoulututkinto tai vähintään ammattikorkeakoulututkinto. Niin kuin ainakin tämän päivän kannattavissa yrityksissä.

Pelkkä koulutus ei takaa ammattitaitoa, mutta sen osuus osaamisessa on ratkaiseva. Miten ylipäänsä oman ammatin reflektointi, pohdiskelu, on mahdollista ellei ole mitään käsitystä siitä, miten toisinkin voisi olla?

Vai, mistä kertovat pohdiskelut, joissa ainoaksi vaihtoehdoksi on nähty omasta tilasta luopuminen?

Käytettävissä oleva maanviljeljöiden koulutustilasto on käsittääkseni osa laajaa Nivala-Haapajärven seutukunnan maatilatutkimuksen loppuraporttia vuodelta 2006. Kesäkuussa 2006 valmistunut selvitys tulostui valtatien 4 varrella sijaitsevan pohjois-pohjalaisen Kärsämäen kunnan internetsivuilta.

Selvityksen mukaan Nivala-Haapajärven seutukunnassa on Euroopan unioniin liittymisen jälkeen lopetettu 463 maatilaa. Kärsämäen kunnassa vuosien 1995 – 2005 välillä lopetti toimintansa 55 maatilaa eli keskimäärin 5 tilaa vuotta kohti. Nivalassa samana aikana lopetti toimintansa 190 maatilaa eli keskimäärin 16 – 17 tilaa vuodessa. Seutukuntaan kuuluvalla Oulun läänin Pyhäjärvellä lopetti toimintansa tuon kymmenen vuoden aikana 73 tilaa eli keskimäärin 6 – 7 tilaa vuodessa. Reisjärvellä lopettaneita maatiloja oli 70 eli keskimäärin 6 tilaa vuodessa. Haapajärvellä lopetti toimintansa 71 maatilaa eli keskimäärin 6 – 7 vuodessa.

Kysynpä Teiltä, jotka olette olleet laatimassa eduskunnalle viime kesänä valmistunutta valtioneuvoston maaseutupoliittista selontekoa ”Maaseutu ja hyvinvoiva Suomi”, missä Te olitte silloin kun nuo Nivala-Haapajärven seutukunnan 463 maatalousyritystä lopettivat toimintansa?

Maatilatutkimuksen loppuraportti toteaa, että seutukunnan tuotanto ei tuona aikana vähentynyt toimintaan jääneiden maatilojen maatalouskäytössä olevan pinta-alan suurennuttua.

Mutta pari kolme viikkoa sitten julkistetun tutkimuksen mukaan Nivala-Haapajärven seutukunta kuuluu Suomen sairaimpaan väestönosaan yhdessä eräiden muiden pohjois-suomalaisten ja itä-suomalaisten alueiden kanssa.

Ei kai voida väittää, että tuon alueen ihmiset eivät ole käyneet riittävästi lenkillä ja kuntosalilla.

Miten pitkälle selitys löytyy Suomen koulutuspolitiikasta?

Koulutus on yhteiskunnan muutosstrategia. Niin on myös kouluttamattomuus.

En tarkoita, että jokaisen noista tiloista olisi tullut tuottaa tarvikkeita, joita jo on riittävästi, mutta sitä, että vahva osaamispääoma pystyy uskomattomiin keksintöihin ja luoviin tekoihin. Monenlaista uutta olisivat kuluttajat tarvinneet markettien ruokahyllyille ja muihin tarpeisiinsa. Ilman vahvaa ja monipuolista koulutusta yhdistettynä ammatin harjoittamiseen käytännössä ei ole luovuutta. Innovaatiot eivät nouse tyhjästä päästä.

Monet pienten maatilojen omistajat eli pienyrittäjät ovat säikähtäneet myös kirjanpidon aakkosia. Maaseutu ja hyvinvoiva Suomi-selonteossa visioidaan, että ”uutta yritystoimintaa voi syntyä maaseudulla myös elintarvikealalle, liikkeenjohdon tukipalveluihin … ”

Niinpä niin. Miksi paperitöitä pelästyneiden maanviljelijöiden kotikylille ei perustettu vuosina 1995 – 2005 tilitoimistoja? Yrittäjäkoulutuksen perusoppeja on, että yrittäjän tulee keskittyä oman tuotteensa tuotteistamiseen, tuotekehittelyyn ja markkinointiin ja antaa liiketaloudelliset tehtävät tilitoimistolle. Miksi eduskunnalle tehty valtioneuvoston maaseutupoliittinen selonteko haaveilee liikkeenjohdon tukipalveluista maaseudulla vasta nyt vuonna 2009?

Nivala-Haajärven seutukunnan maatilatutkimuksen kyselyyn vastasi vain 36,1 % maatiloista, mutta se tarkoitti kuitenkin niinkin suurta määrää kuin 437 tilaa.

Työyhteisöjen työhyvinvointikyselyissä kyselyyn vastaamatta jättämisestä tehdään johtopäätöksiä. Kun vastaamatta jättäneiden määrä on suuri, tulosta pidetään hälyttävänä. Näin on Nivala-Haapajärven seutukunnan maatilaraportissa.

Mitä näillä koulutus- ja maatilojen lopetustilastoilla on tekemistä blogikirjoitukseni otsikon kanssa?

Suomessa on ollut tapana kouluttaa lapset pois maa- ja karjatiloilta. Nappaskenkähommiin. Kuten ehkä useat tämän blogisivuston kirjoittajista.

Myös antiikin Kreikassa talonpojan työ nähtiin vain elämän välttämättömyytenä.

Välttämättömyydestä oli vapauduttava.

Filosofi Hannah Arendt toteaa työkäsitysten analysoinnissaan, että tarpeittemme tyydyttämiseksi tehty työ nähtiin antiikin aikana orjamaisena, koska se oli välttämätöntä. Ruumiillinen työ ei ollut halpamaista sen vuoksi, että sitä tekivät orjat vaan koska se kuului ruumista kuluttaviin ammatteihin.

Tällaista työtä oli muun muassa maatyö.

Arendt torjuu näkemyksen, että antiikin aikana olisi halveksuttu työtä ja käsillä valmistamista vain sen tähden, että niitä töitä tekivät orjat.

Muihinkin tutkijoihin tukeutuen Arendt näkee asian niin päin, että Kreikan antiikin ihmisten mielestä oli välttämätöntä omistaa orjia, koska elämää ylläpitävät ammatit olivat heidän mielestään orjamaisia.

Työn tekeminen tarkoitti siis sitä, että sen tekijä oli välttämättömyyden orjuuttama. Orjuus oli inhimilliseen elämään kuuluva ehto, josta vapaan ihmisen oli vapauduttava saavuttaakseen tai ylläpitääkseen vapautensa.

Elämän välttämättömyydet hallitsivat ihmisiä, ja antiikin ihmiset pystyivät voittamaan vapautensa vain hallitsemalla voimakeinoin välttämättömyydelle alistettuja ihmisiä, analysoi Arendt kirjassaan Viva Activa.

Orjan alennustila oli kuolemaakin pahempi kohtalo, koska siihen sisältyi ihmisen muodonmuutos kesyn eläimen kaltaiseksi, Arendt kuvaa.

Toisin kuin myöhempinä aikoina antiikin orjuuden instituutio ei ollut keino hankkia halpaa työvoimaa, Arendt kirjoittaa. Se oli yritys poistaa ihmisten elämästä välttämättömyys, ja antiikissa pidettiin orjuuden instituutiota tällä perusteella perusteltuna ja oikeutettuna.

Filosofi Aristoteleen mukaan ruumista kuluttavaa työtä tekevillä talonpojilla ei ollut oikeutta kansalaisuuteen. He olivat vain instrumentarium vocale, puhuvia työkaluja, joilla vapaat kansalaiset vapautettiin välttämättömyyksistä ration, järjen, ajattelun käyttämiseen.

Maatalousyrittäjien koulutustilastojen valossa joutuu kysymään tämän päivän Suomessa: nähdäänkö maatalous ja yleensä luonnonvara-ala Suomessa antiikin tapaan vain välttämättömyytenä, johon edes koulutuspolitiikka ei ole paneutunut? Tai liittyykö ammattialaan uskomuksia, jotka eivät ole tätä päivää?

Tämän päivän raahelaisessa paikallislehdessä kirjoitetaan Siikajoen kunnan Ruukin maaseutuopiston uusista järjestelyistä ja todetaan ”opetuksen kysyntä on ratkaisevaa”. Siis aivan kuin tilaaja-tuottaja-malli sopisi alikouluttautuneelle ammattialalle. Tosiasia on, että ne viljelijät, joilta koulutus puuttuu, eivät halua tai eivät rohkene koulutukseen. Jo maatalouden yrittäjätutkinto on niin vaativa, että se edellyttää perustietoja.

Papeista kerrotaan joskus huumorijuttuja. Mutta osallistuvatko he itse aktiivisesti niiden tuottamiseen kuten jotkut maatalousyrittäjät nykyään television viihdeohjelmiin maajusseista? Omanarvontunnon ongelmissa voi olla lähellä houkutus toimia turhan vitsikkäästi jotta voisi osoittaa joillekuille, että ”minä olen näin mukava, vaikka olen pappi tms.”

Heijastaako maatalousyrittäjien suostuminen kaiken kansan maajussi-nimisiksi hupikaluiksi antiikin Kreikan työkäsityksestä juontavaa, sitkeästi hengissä pysynyttä ajattelua ruumiillisen työn alempiarvoisuudesta henkiseen työhön verrattuna. Että maatalousyrittäjä sitten hairahtuu viihdeohjelmiin aivan kuin näyttääkseen miten mukava hän on vaikka on maanviljelijä. Ei kannattaisi osallistua nauramiseen itselle ainakaan instrumentarium vocalena.

Olisiko Kotimaan paperilehden mahdollista julkaista mainitsemani sairastavuustilastot kaikissa väreissään?