Venäjän presidentin Dmitri Medvedevin esiintuoma Venäjän esitys Helsinki Plus-sopimuksesta euroatlanttisen yhteistyön perustaksi on raikas vaihtoehto varsinkin Natosta käytävälle kyllä/ei-keskustelulle.

Naton ja Yhdysvaltain intressit lienevät yhtenevät ja siksi vaihtoehdot keskusteluun Natosta ovat tervetulleita varsinkin, jos Yhdysvaltain ulkopolitiikan perimmäiset motiivit eivät avaudu nykyistä läpinäkyvimmiksi. Uuden presidentin Barack Obaman avoimet käytöstavat, joilla on ollut vaikutusta myös toimintatapoihin, eivät saa jättää menneitä tapahtumia uuden kulttuurin jalkoihin.

Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa tulisi kaivella tikulla. Nyt siinä on sen verran epäselviä kohtia, että Suomen kannattaa seurata Venäjän natoreaktioita ja liittyä Natoon vasta siinä vaiheessa kun Venäjä on Naton jäsen.

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus vuodelta 1776 ei sisällä narsissista suurin ja kaunein-henkeä. Yhdysvaltain erityisaseman ja missionäärisen erityistehtävän korostukselle ei löydy perusteluja itsenäisyysjulistuksesta eikä myöskään vuoden 1787 valtiosäännöstä.  Itsenäisyysjulistuksen ensisijainen tavoite oli ainoastaan saada Amerikan Yhdysvalloille maailman valtioiden joukossa erillinen ja tasa-arvoinen asema. Tämä asema edellytti turvallisuutta, jota emämaa Iso-Britannia ei antanut. ”Ison-Britannian nykyisen kuninkaan historialle ovat olleet ominaisia toistuneet loukkaukset ja vallananastukset, joiden kaikkien suoranaisena tavoitteena on ollut alistaa nämä valtiot ehdottoman sortovallan alaisiksi”, itsenäisyysjulistus perustelee tavoitteensa muodostaa Pohjois-Amerikan siirtokunnista vapaita ja itsenäisiä valtioita.

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus alkaa johdatteluin ”Kun ihmiskunnan kohtaloiden saatossa kansakunnalle käy välttämättömäksi irrottaa ne poliittiset siteet, jotka ovat liittäneet sen toiseen kansaan, ja omaksua maailman valtioiden joukossa se erillinen ja tasavertainen asema, johon sen oikeuttavat luonnonlait ja luonnon Jumala, ihmiskunnan mielipiteiden säädyllinen kunnioittaminen edellyttää, että tuo kansa lausuu julki ne syyt, jotka pakottavat eroamiseen”.

Syiden luettelo on pitkä. Konkreettisina syinä mainitaan muun muassa, että Ison-Britannian kuningas on perustanut suuren joukon uusia virkoja ja lähettänyt Amerikkaan ”joukoittain virkamiehiä kiusaamaan kansaamme ja nylkemään sen putipuhtaaksi”. ”Hän on pyrkinyt tekemään sotalaitoksen siviilivallasta riippumattomaksi ja nostamaan sen tämän yläpuolelle.” ”Ruhtinas, jonka luonnetta täten leimaavat kaikki teot, joilla voidaan luonnehtia hirmuvaltiasta, ei ole sopiva vapaan kansan hallitsijaksi.”

Itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajista olivat valistuksen hengessä deistejä tekstin laatija Thomas Jefferson ja muista allekirjoittajista muun muassa Benjamin Franklin. Valistuksen vapaus-, veljeys- ja tasa-arvo-aatteet julistuksessa ilmenevät, mutta suurin ja kaunein-ajattelua siitä ei voi tunnistaa eikä myöskään vuonna 1787 laaditusta valtiosäännöstä, perustuslaistakaan, joka alkaa sanoin: ”Me, Yhdysvaltain kansa, muodostaaksemme täydellisemmän liiton, vakiinnuttaaksemme oikeudenmukaisuuden, varmistaaksemme sisäisen rauhan, huolehtiaksemme yhteisestä puolustuksesta, edistääksemme yleistä hyvinvointia sekä turvataksemme vapauden siunaukset itsellemme ja jälkeläisillemme säädämme ja asetamme Amerikan Yhdysvalloille tämän valtiosäännön”.

Amerikka-uhoa ei ole ollut uudisraivaajienkaan motiiveissa. Sellaiseksi ei voi nimetä edes esimerkiksi Minnesotan parlamenttitalon lukuisia seinätekstejä, joiden joukossa on muun muassa toteamus: ”The trail of the pioneer bore the footprints of liberty” (Uudisraivaajien jalanjäljissä syntyi/ilmeni vapaus, liberty).

Yhdysvaltain narsissismille on toisaalta luonnollinen selitys. Valtiohan on ollut suurin ja kaunein monissa asioissa. Olisiko kommunismin patoamiseenkaan ollut muista kuin Yhdysvalloista?

Uskontojen tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota kalvinismipohjaisten uskonnollisten liikkeiden eskatologiseen ajatteluun ja sen poliittisiin vaikutuksiin. Sermones.fi:n Yhdysvaltain uskonnollisuutta tarkastelevissa artikkeleissa on esitelty muun Markku Ruotsilan tutkimuksia Yhdysvaltain kristillisestä oikeistosta sekä Risto Ahosen tutkimuksia amerikkalaisen herätyskristillisyyden edistysoptimismista. Edellinen artikkeli on päivätty 7.11.2009 (hakusana: Ruotsila) ja jälkimmäinen 8.10.2009 (hakusana: herätyskristillisyys).

Munkki Serafim on käsitellyt kirjassaan ”Kultainen Jerusalem. Jerusalemin idea juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa” kristillistä sionismia todeten sen syntyneen Jerusalemiin 1800-luvulla tulleesta protestanttisesta vaikutuksesta. Serafimin mukaan kristillinen sionismi perustui profetioiden kirjaimelliseen tulkintaan ja liittyi läheisesti lopun ajan odotukseen. ”Kristuksen toisen tulemisen uskottiin olevan lähellä, ja hänen uskottiin palatessaan perustavan maan päälle tuhatvuotisen valtakunnan ja hallitsevan sitä Jerusalemista.”

Kristillinen sionismi levisi 1700-luvulla Euroopasta Yhdysvaltoihin, jossa se nivoutui osaksi erilaisten uusien uskonnollisten ryhmien aatemaailmaa ja sai monenlaisia variaatioita liikkeiden erilaisten eskatologisten painotusten mukaan, Serafim kertoo. ”Oppi oli keskeinen muun muassa adventisteille ja mormoneille.” ”Helluntaiseurakunnissa sionismista tuli oleellinen osa eskatologiaa ja maailmankuvaa.”

Kristittyjä sionisteja alkoi muuttaa Pyhälle maalle 1830-luvulla. Adventistit, baptistit, helluntailaiset ja näistä erkaantuneet pienemmät ryhmittymät alkoivat perustaa maahan erilaisia yhteisöjä.

Kristillisen sionismin perusajatus on, että juutalaiset ovat säilyttäneet asemansa valittuna kansana ja Pyhä maa kuuluu juutalaisille, ”jotka väistämättä palaavat sinne Raamatun profetioiden täyttymyksenä”. Se ei ole uusi ajatus, että juutalaiset ovat edelleen valittu kansa, Serafim korostaa, mutta ”uutta oli lähinnä se, että kristittyjen tulisi aktiivisesti tukea juutalaisten maallisia päämääriä”. Kristilliseen sionismiin on perinteisesti liittynyt voimakas eskatologinen, usein suorastaan apokalyptinen painotus. ”Ilmestyskirjan ja Raamatun ennustuksien kirjaimellisen tulkinnan hengessä on julistettu lopun aikojen olevan käsillä. On odotettu Harmageddonin taistelua, jossa suuri osa ihmiskunnasta menehtyisi, ja niin edelleen. Erityisesti Yhdysvalloissa tällaiset tulkinnat ovat olleet suosittuja ja vaikutusvaltaisia. Republikaanien äänestäjiin on perinteisesti kuulunut runsaasti kirjaimellisen raamatuntulkinnan kannattajia.”

Serafimin mielestä kristillisen sionismin positiivisinta antia on vahva irtiotto ja vastapaino sille juutalaisvastaisuudelle, joka oli pesiytynyt vanhoihin kirkkoihin. Kuitenkin käytännössä juutalaisten juurien korostaminen on sionistien piireissä jäänyt usein pintapuoliseksi juutalaisen uskonnon ja sen kehityksen heikon tuntemuksen takia. ”Intomielisetkään sionistit eivät näet yleensä tunne juuri lainkaan klassista juutalaista uskontoa, halakhaa ja rabbiinista ajattelua.” Serafim toteaa muun muassa, että näistä syistä osa kristityistä sionisteista odottaa kolmannen temppelin rakentamista huomaamatta tämän käsityksen seurausta, kaksiliittoteoriaa, jonka mukaan Jumalan juutalaisten kanssa tekemä liitto on riittävä pelastuksen kannalta ilman uskoa Kristukseen. Kristuksessa tehty toinen liitto koskisi siis vain ei-juutalaisia. Serafim tietää näkemyksen saaneen jalansijaa evankelikaalien keskuudessa.

Serafimin mukaan kristillisen sionismin perusongelma on ollut tietty todellisuuden tajun puute ja siitä seuraavat rasistiset asenteet. ”Gog ja Magog sekä muut myyttiset yksityiskohdat ovat usein saaneet enemmän painoarvoa kuin ne yksilöt, kansat ja kulttuurit, jotka käytännön todellisuudessa elävät Israelissa tai sen ympärillä. Erityisen ongelmalliseksi – kristinuskon näkökulmasta – kristillisen sionismi muuttuu siinä vaiheessa, kun se näyttäisi vaativan kristillisen etiikan vastaista toimintaa. Aatehistoriallisesti on varsin erikoista, että ’kristillisen’ raamatuntulkinnan pohjalta voidaan vaikkapa päätyä Pyhällä maalla ammoisista ajoista asti asuneiden kristittyjen ihmisoikeuksien kieltämiseen.”

Serafim arvioi kristillistä sionismia kriittisesti sen poliittisten päämäärien takia. Tässä hän mainitsee elokuussa 2006 allekirjoitetun Jerusalemin sopimuksen, jossa kristillinen sionismi on tuomittu ”erheellisenä oppina”. Jerusalemin roomalaiskatolisen, syyrialaisortodoksisen, episkopaalisen ja luterilaisen kirkon johtajien allekirjoittama julistus tuomitsee kristillisen sionismin katsoen sen alistavan evankeliumin poliittisille päämäärille, militarismille ja kolonialismille.

Serafim argumentoi kristillisen sionismin vähäistä kirkon historian tuntemusta ”ja ainakin protestantismin äärisuuntauksissa yhteys kirkon historiaan katkesi käytännössä kokonaan”. Uskontoa ja identiteettiä ei kuitenkaan voi rakentaa historiattomaan tilaan, Serafim sanoo kristillisen sionismin kuvauksessaan.

Mistä siis Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan on tullut korostuksia, jotka ovat muuta kuin mitä itsenäisyysjulistus ja perustuslaki sisältävät suhteista ulkovaltoihin?

Korostukset ovat myös muuta kuin mitä itsenäisyysjulistus sanoo todetessaan: ”Meiltä ei ole myöskään puuttunut huomaavaisuutta englantilaisia veljiämme kohtaan. Olemme varoittaneet heitä aika ajoin heidän lainsäädäntöelimensä yrityksistä ulottaa oikeudenvastaisesti toimivaltansa meihin. Olemme muistuttaneet heitä maastamuuttomme ja tänne asettumisemme olosuhteista. Olemme vedonneet heidän synnynnäiseen oikeudentajuunsa ja jalomielisyyteensä, ja olemme kiihkeästi pyytäneet heitä yhteisen sukulaisuutemme perusteella kieltäytymään hyväksymästä näitä vallananastuksia, jotka väistämättömästi katkaisisivat meidän kosketuksemme ja yhteydenpitomme. Hekin ovat olleet kuuroja oikeuden ja verisukulaisuuden äänelle. Meidän on siksi taivuttava välttämättömyyteen, joka julistaa eroamme, ja pidettävä heitä, samoin kuin pidämme muuta ihmiskuntaa, vihollisinamme sodassa, ystävinämme rauhassa”.

Britannian parlamentissa syksyllä 2003 pitämässään puheessa presidentti George W. Bush lausui, että Yhdysvallat ja Iso-Britannia jakavat maailmassa sen mission, joka menee kauemmaksi kuin voimatasapaino tai yksinkertainen etujen ajaminen. ”Me pyrimme edistämään vapautta ja sitä rauhaa, jonka vapaus tuo mukanaan”, presidentti Bush vakuutti.

Yhdysvaltalainen muun muassa Washington Postille kirjoittaneen kolumnistin Charles Krauthammerin mukaan Bushin sanoissa oli demokraattisen globalismin uskontunnustus: ”Kauemmas kuin valta. Kauemmaksi kuin etu. Kauemmaksi kuin vallaksi määritelty etu”.

Krauthammerin katsoo vuoden 2004 Kanavassa julkaistussa kolumnissaan uskontunnustuksen historian juontavan kahdensadan vuoden taakse: ”Amerikka on ainutlaatuinen kansakunta, joka ei rakennu veren, rodun tai verisukulaisuuden vaan tietyn lupauksen varaan. Tuon lupauksen nimiin sen pyhää kunniaa on vannottu jo kahden vuosisadan ajan”.

Paitsi presidentti Bushilta myös Krauthammerilta tulisi kysyä, missä kohdassa Yhdysvaltain vuoden 1776 itsenäisyysjulistusta tai vuoden 1787 valtiosääntöä on maininta Yhdysvaltain missiosta, joka menee kauemmaksi kuin voimatasapaino tai yksinkertainen etujen ajaminen. Oman valtion puolustaminen kyllä on kirjattu. Myös on mainittu oikeudenmukaisuus, rauha, yleinen hyvinvointi ja vapauden siunaus.

Nato-problematiikka ei avaudu ennen kuin Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan vaikuttaneet myös uskonnollispoliittiset tekijät on selvitetty. Vasta sen jälkeen Suomen tulee vakavasti harkita Natoon liittymistä, ja siinä vaiheessa Naton jäsenenä on myös Venäjä. Maailma pysyy pahana ja Naton kaltaiselle puolueettomalle sotilasorganisaatiolle on aina tarvetta, vaikka presidentti Medvedevin esiin tuoma transatlanttinen perussopimus Helsinki-Plus lähtisi toteutumaan niin kuin se toteutuukin, jos Suomi kansainvälisenä toimijana ymmärtää etsikon aikansa.

Yhdysvaltain suurin ja kaunein ajattelulle on olemassa myös evolutiivinen selitys. Matti Klinge kertoo uusimmassa päiväkirjassaan ”Nainen kävi parvekkeella. Päiväkirjastani 2007 – 2008” kuulemastaan esitelmästä, jossa Helsingin yliopiston psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen selosti perimän, geenien, osuutta ihmisen persoonallisuuteen ja temperamenttiin. ”Professori Keltikangas-Järvinen sanoi myöhemmin illalla, että hänen mielestään angloamerikkalaisen kulttuurin vieraus eurooppalaisille johtuu paljolti sinne aikanaan muuttaneiden aloitteellisten, voimakkaiden ihmisten geeniperinnöstä, siitä minäkeskeisyys, itsekkyys, yleinen pyrkyröinti (streebaus) ja kaiken kilpailemisen ihannointi.”

Keltikangas-Järvisen ja Klingen huomioon kun lisää kalvinistispohjaisen uskonnollispoliittisen ajattelun, yhteiskunnallinen ja ulkopoliittinen soppa on valmis. Sopan resepti tulisi keskustella avoimeksi mustaa valkoisella-periaatteella niin kuin reseptit kirjoitetaan maailman keittokirjoissa.

Klinge jatkaa vielä huomioitaan amerikkalaisesta mentaliteetista. ”Dinosaurusmaassa muut eläimet haluavat saada elefantin nauramaan. Yksi heittää kaakun toisen naamaan, toisen tielle pannaan banaaninkuori, johon tämä liukastuu. Amerikkalaisessa lastenfilmissä opetetaan jo 2 – 4-vuotiaille, että hauskuus on toisen nöyryyttämistä ja epäonnea. Ilo on ’luusereille’ nauramista. Tätä importoidaan siis meillekin. Sopii hyvin prof. Keltikankaan ajatuksiin amerikkalaisuudesta.”

Suomi on vasta äskettäin saanut Nobelin rauhanpalkinnon presidentti Martti Ahtisaaren keskustelukulttuuriin perustuvilla ansioilla. Jos missä niin YK-maiden rasisminvastaisessa konferenssissa Genevessä tämän olisi tullut näkyä Suomen edustajan toimintatavoissa. Että Suomen edustaja on niiden kokousedustajien joukossa, jotka marssivat ulos Iranin presidentin Mahmud Ahmadinejadin puheen aikana! Ulosmarssimisten ei tulisi kuulua Suomen ulkopoliittisten toimijoiden työkaluihin, vaikka sen käyttämistä harrastaisivat toiset EU-edustajat.

Miten Suomi nyt voisi jatkaa keskustelua presidentti Ahmadinejadin Israeliin kohdistuneista syytöksistä?

Mieluummin juuri Suomen edustajan olisi tullut olla ensimmäisten joukossa keskustelemassa Iranin presidentin kanssa henkilökohtaisesti.

Sitä paitsi juuri presidentti Ahtisaari on esittänyt radikaalin Hamas-järjestön mukaan ottamista neuvotteluihin.

Sillä perusteella, mitä tiedetään Yhdysvaltain joidenkin kalvinismipohjaisten uskonnollisten liikkeiden eskatologiaan kytkeytyvistä poliittisista intresseistä ja mitä munkki Serafim kertoo kristillisestä sionismista, voisi Iranin presidentin väitteitä rasismista lähteä jäljittämäänkin siitä huolimatta, vaikka ihmisoikeudet eivät ole kunnossa hänen omassakaan maassa.