”Suureksi kysymykseksi nousee, miksi Venäjä luovutti jo valloittamansa ja lähes kymmenen vuotta pitämänsä Suomen Ahvenanmaineen takaisin Ruotsille Uudessakaupungissa 1721. Näinhän Venäjä, sitten Neuvostoliitto, teki myös 1743, – ja 1809, 1940 ja 1944 se tyytyi vähempään kuin se olisi voinut saada. 1956 se luovutti jo hankkimansa Porkkalan. Vastaukseni tähän on, että viisas valloittaja ei ota enempää kuin tarvitsee ja pystyy pitämän hallussaan ilman, että alueella tarvitsisi kansan epäluotettavuuden vuoksi pitää suuria miehitysjoukkoja. Pietari Suurelle riitti Karjala, ja hänellä oli myös Inkerinmaa ja Viro sekä Liivinmaa – nämä alueet Venäjä sai virallisesti Uudessakaupungissa 1721. Aleksanteri I oli 1808 kiinnostunut oikeastaan vain Viaporista. Venäjän armeijan Ruotsin puoleiset valloitukset Länsipohjassa ja Gotlannissa luovutettiin takaisin. Stalin sanoi tahtovansa saada – ja sai – Pietari Suuren rajan.

Ylimalkaan Venäjä/Neuvostoliittoa ovat kiinnostaneet ja kiinnostavat täällä vain Suomenlahden rannikot ja niiden takamaat. Siksi tilanne Tarton vuoden 1920 rauhan jälkeen oli kestämätön, kun Venäjä oli ahdettu Suomenlahden matalaan perukkaan kauas talven avovesistä. Stalinin onnistui palauttaa Pietari Suuren jo määrittämä tilanne, valloittaa Pietarin puolustukseksi Karjala ja Viro sekä hankkia Viaporin sijasta Suomenlahtea sulkemaan Hanko ja sitten Porkkala.

Nyt tilanne on taas pahentunut Venäjän kannalta, kun Viro ja Latvia on menetetty ja varsinkin Viro on hankala naapuri, ja vielä NATOn jäsen. Siksi on hyvin epäviisasta, että Suomessa jatkuvasti puhutaan Karjalan ”palauttamisesta” ja pyritään NATOn jäsenyyteen. Karjalan osalta on syytä muistaa, että se kuului sotilaallisessa mielessä Venäjään jo 1710 – 1918, niin että Venäjän näkökulmasta periodi 1918 – 1940 (ja 1941 – 1944) oli lyhyt poikkeus.”

Matti Klinge, Nainen kävi parvekkeella. Päiväkirjastani 2007 – 2008. Otava 2008.