Venäjän keisarin Aleksanteri I elämän loppuaikojen vaiheet eivät ole lopullisesti tiedossa. Hän kuoli Mustanmeren Taganrogissa 1. päivä joulukuuta 1825, mutta hänen Pietariin tuotu arkkunsa oli tyhjä. Hän oli syntynyt 1777.

Sorbonnen Venäjän historian professori Marie-Pierre Rey on kirjoittanut 600-sivuisen teoksen keisari Aleksanteri I hallitsijakaudesta ja elämästä. Teoksen sunnuntain (29.3.2009) Helsingin Sanomissa esitellyt Matti Klinge sanoo Reyn kirjan tarjoavan uutta näkemystä. Esittelyn ja arvioinnin otsikko on ”Suuren keisarin surullinen elämä”.

Aleksanterin ja hänen edeltäjiensä sekä seuraajansa aikana hallitsijan vastavoimia edusti ennen muuta keisarin oman henkikaartin valiorykmenttien korkeasyntyinen upseeristo. Klingen mielestä Reyn olisi pitänyt suorasanaisemmin korostaa, että keisari oli kyllä itsevaltias, mutta hän sai koko ajan pelätä kapinaa ja ottaa huomioon johtavien piirien mielialat. Klinge katsoo, että juuri tästä syystä Aleksanteri I:n kolmeen otteeseen suunnittelemat syvälliset reformit voitiin toteuttaa vain osittain.

Klinge itse on myös tutkinut kyseistä aikaa. Hänen kirjoittamansa 472-sivuinen historiateos ”Napoleonin varjo. Euroopan ja Suomen murros 1795 – 1815” on ilmestynyt tänä vuonna Otavan kustantamana. Teos on Merkkivuosi 1809-julkaisu ja sen valmistumista on tukenut valtioneuvoston kanslian asettama merkkivuoden toimikunta www.1809.fi.

Klinge kertoo Reyn teoksen pohjalta, että Aleksanteri I:n viimeiset vuodet olivat vaikeita ja surullisia. Häntä vaivasi syyllisyys, osallisuus isän Paavali I murhaan. Lisäksi hän oli pettynyt siitä, ettei ollut onnistunut aikaansaamaan ideoimansa Pyhän Allianssin avulla pysyvää rauhan, onnen ja hartauden tilaa maailmaan. Keisari pakeni pitkille tarkastusmatkoille laajassa imperiumissaan. Yksi matkoista suuntautui Suomeen. Tästä matkasta Lauri Kokkonen on kirjoittanut näytelmän ”Vaeltajat”. Sermones.fi on esitellyt näytelmän 31.12.2007 artikkelissaan ”Vaikeinta elämässä on kirnun pohjan nuoleminen – sielun pohjan puhdistaminen”.

Sermones.fi:n artikkelissa on mainittu Magnus Londen kirjoittama ja Liken vuonna 1998 julkaisema kirja ”Maan ääriin – kertomuksia Siperian matkoilta”. Teoksessa on kerrottu suomalaisesta venäjänkielisten raamattujen kauppiaasta Henrik Wredestä, jolle samoin suomalainen Turusta kotoisin ollut August Lindström oli näyttänyt valokuvaa skoptsien valkoiseen asuun pukeutuneesta keisari Aleksanteri I:stä.

Klingen esittelemä Reyn kirja päättyy kysymykseen, kuoliko keisari Aleksanteri I vuonna 1925 todella vai hävisikö hän monesti toistamansa vetäytymis- ja abdikaatioidean toteutuksena viettämään uskonnollista staretsin kulkuri- ja erakkoelämää ”Fjodor Kushmitshina”. Klinge sanoo, että Pietariin tuotu arkku on avattu kahdesti ja havaittu tyhjäksi. ”Lääkärien kertomukset kuolemasta ovat myöhemmin kirjoitettuja ja ristiriitaisia. Keisarinnan tarkka päiväkirja viimeiseltä viikolta on kadonnut (luultavasti Nikolai I:n tuhoamana).”

Fjodor Kushmitsista tiedetään, että hän oli pitkä ja vaalea, puhui hovielämästä ja kuuluisuuksista, osasi ranskaa ja sopi iältään Aleksanteriksi. ”Nykyään Venäjälläkin ollaan yhä vakuuttuneempia siitä, että hän todella oli Aleksanteri. Jumalan määräämänä keisarina hän ei voinut erota, mutta saattoi hävitä kaukana Pietarista, mikäli oli saanut lähimmät miehensä auttamaan hankkeessa.”

Klinge nimittää erehdykseksi, ettei vuoden 1812 Turun venäläis-ruotsalainen sopimus ole Reyn kirjassa saanut juuri huomiota, ”vaikka itse Napoleon piti sitä Venäjän-retkensä tappion perimmäisenä syynä.”

”Tämä kirja Suomen valtion perustajasta ansaitsisi tulla suomennetuksi” päättää Klinge Reyn uutta teosta esittelevän artikkelinsa.