Pelkän lehtiesittelyn perusteella näyttäisi siltä, ettei edes Maaseudun tulevaisuus-teoksessa käsitellä koulutuksen merkitystä maa- ja metsätalousammateissa eikä yleensä luonnonvara-alalla. Tämä päättely syntyy lukiessa Jyväskylän yliopiston maaseutututkijoiden Tuomas Kuhmosen ja Hannu Niittykankaan kirjoittaman teoksen esittelyä. Teosta esitelleen artikkelin on kirjoittanut Oulun yliopiston maaseutututkimuksen professori Toivo Muilu (Raahen Seutu 25.11.2008).

Voisiko siis olettaa, että ”maanviljelijä ei kouluja tarvitse” ajattelu elää edelleen? Mikäli näin on, teos noudattelee juuri sitä ajattelutapaa, mistä Oulun ylipiston vuonna 2000 julkaisema Eino Siuruaisen ja Erkki Pulliaisen ”Mitä tehdä Pohjois-Suomella?” teos varoittaa.

Tarkastellessaan Pohjois-Suomea historian näkökulmasta Siuruainen toteaa Pohjois-Suomen autioituvan aikana, jolloin sen rakenne, vauraus ja väestön osaaminen ovat parempia kuin koskaan historian aikana. Siuruainen nimeää pohjoissuomalaisen maaseudun ongelmiksi karun luonnon, pitkät etäisyydet, historian perinnön ja järjestelmätalouden koulutuksen.

Järjestelmätalous Siuruaisen käsitteistössä tarkoittaa, että tehdään kuten on ennenkin tehty. Työelämän ja työn muuttaminen tapahtui neuvonnan ja opastuksen kautta, ei niinkään oman ajattelun ja arvioinnin kautta, Siuruainen kuvaa.

Tämän aamun (30.3.2009) Kaleva uutisoi suomalaisen viljelyosaamisen viemisestä Karjalaan, jossa syntynyt perunatutkimus on mitä parhainta Venäjä-politiikkaa ja kehitysyhteistyötä. Varsinaisesta koulutuksesta uutisessa ei kuitenkaan puhuta, konsultoinnista kylläkin. Artikkelin esittelemä perunatila Petroskoin lähellä on muodostunut eräänlaiseksi mallitilaksi, josta muut viljelijät hakevat mallia omille tiloilleen. Asetelma on siis sama, jonka Siuruainen-Pulliainen teos kyseenalaistaa eli työelämän ja työn muuttaminen tapahtuvat neuvonnan ja opastuksen, ei niinkään oman ajattelun ja arvioinnin, kautta.

Kuitenkin Suomella olisi tarjolla ainutlaatuinen virtuaalinen opetusverkko, mutta jonka arvoa ei huomata koska luonnonvara-alan ammattitaidon henkilökohtaiseksi osaamiseksi muuttumista ei ole tiedostettu.

Vuonna 2009 keskustellaan kyllä maataloudesta ja EU:sta, mutta ei koulutuksesta. Maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila ja Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliiton MTK:n johto eivät ole julkisuudessa sanallakaan tuoneet esiin koulutuspoliittisia huolia.

Maatalousyrittäjien suomalaisetkin koulutustilastot ovat surkeaa luettavaa. Kuitenkin jokaisen maatalous- ja metsäyrittäjän tai yleensä luonnonvara-alan yrittäjän tulisi olla henkilökohtaisesti niin koulutettu, että hän pystyisi omalla päällään ajattelemaan ja arvioimaan eli reflektoimaan omaa työtään ja omaa osaamistaan äärimmäisen syvällisesti. Olisiko joskus ylipääsemättömiltä vaikuttavia EU-ongelmiakaan tullut, jos ammattiosaaminen olisi ollut muuta kuin mitä Siuruainen kuvaa. Olisiko ollut tarvetta maatalousyritysten päästökeskusteluihin, jos maatalouskemian ymmärtäminen olisi ollut kunkin yrittäjän omassa hallinnassa? Nyt kuitenkin ollaan tilanteessa, jossa syyllistetään maanviljelijöitä jopa Itämeren saastumisella. Ei vika ole edes kaltevissa pelloissa.

Sermones.fi on useissa artikkeleissaan kiinnittänyt huomiota maatalousyrittäjien vähäiseen koulutustasoon, mikä useissa tapauksissa tarkoittaa täydellistä kouluttamattomuutta. Artikkeleita löytyy muun muassa hakusanalla ”maanviljelijöiden koulutus”. Yksi näistä on jo vuoden 2007 kesäkuulta (13.6.2009) otsikolla ”Maanviljelijöiden kouluttautumistilastot ovat surkeaa luettavaa”. Artikkelin maaliskuulta 2008 (25.3.2008) otsikko on ”Maatalousyrittäjien koulutuksesta tulisi käynnistää suuri sivistyskeskustelu – eiköhän jo riitä maanviljelijöiden pitäminen instrumentarium vocalena ja maajussi-nimisinä hupikaluina”. Kolmas artikkeli on päivätty 16.5.2008.

Artikkeleissa on muun muassa tarkasteltu maatalousvaltaisen Haapajärvi-Nivala-Kärsämäki-seutukunnan maanviljelijöiden kouluttautumista. Käytettävissä olleen tilaston mukaan seutukunnan maatilojen kaikkien ikäluokkien viljelijöissä on huomattava määrä viljelijöitä, joilla ei ole loppututkintoa miltään kouluasteelta lukuun ottamatta oppivelvollisuuskoulua. Jopa ikäryhmien 30 – 39 ja 40 – 49 eli nuoren polven viljelijöiden huomattavalta osalta puuttuu ammatillinen tai muu loppututkinto. Edellisessä ikäryhmässä ilman tutkintoa on 28 prosenttia kyselyyn vastanneista. Ikäryhmästä 40 – 49 ilman tutkintoa olevien osuus on 32 prosenttia vastanneista.

Artikkelissa kysytään, mikä on tilanne Suomen muilla alueilla, joilta ei ole olemassa minkäänlaisia maatalousyrittäjien koulutustilastoja?

Kyseisissä sermones.fi:n artikkeleissa epäillään, että maanviljelijöiden keskuudessa lienee edelleen käsitystä, ettei maanviljelijä kouluja tarvitse. ”Missään muussa ammatissa ei ammattia harjoiteta tällaisella koulutusasenteella” artikkeleissa todetaan.

Erityisesti kritiikkiä tulisi kohdistaa suomalaiseen koulutuspolitiikkaan, jossa koulutuksen aloituspaikkoja perustetaan tilaaja-tuottaja-mallilla kun lähtökohtana tulisi olla ajattelu, jossa koulutus nähdään yhteiskunnan muutosstrategiana niin myös kouluttamattomuus. Tilaaja-tuottaja-malli ei sovi varsinkaan maa- ja metsätalouksien koulutukseen, joissa koulutustaso on alhainen tai koulutus puuttuu kokonaan. Koulutushalukkuutta nimittäin on vain niissä tapauksissa, joissa asianomaisilla henkilöillä on jo suhteellisen vahva koulutuspohja. Aikuiskoulutuksessa yleensäkin on nähty, että aikuiskoulutushalukkuutta on ensisijaisesti korkeasti koulutetuilla.

Oppimispsykologiankin mukaan oppimaan pystyy vain, jos jo osaa. Uuden oppiminen edellyttää jo olemassa olevan tarrapinnan.

Sermones.fi:n artikkeleissa tuodaan esiin myös antiikin Kreikan työkäsityksen näkyminen suomalaisessa koulutuspolitiikassa. Erityisesti maatyötä tekevien ruumiillinen työ oli antiikin aikana henkistä työtä halpa-arvoisempaa.

Myös maatalousopetuksen itsensä on oltava korkeatasoista. Koulutuksen ei pidä synnyttää maatilan pojassa tunnetta, että kyllä hän jo osaa traktorilla ajaa eikä koulunkäynti kiinnosta.

Viime vuonna tarkastettiin Tampereen yliopistossa Anna Mari Leinosen ammatillista opettajuutta tarkasteleva väitöskirja ”Ammatillinen opettajuus kansallisessa verkko-opetuksen kehittämishankkeessa”. Väitöskirjan tutkimustulos osoittaa, miten vuorovaikutteista ja työelämälähtöistä verkko-opetusta ammatilliset opettajat toteuttivat. Tutkimuksessa erottuivat opettajien tieto- ja oppimiskäsitykset. Tohtori Leinonen korostaa tutkimuksensa johtopäätöksissä, että ennen kaikkea tulokset kannustavat ammatillisia opettajia jatkamaan mielekkäiden monimuotoisten verkko-opetusprosessien toteuttamista.

Koulutuksen laadukkuus on yhteydessä juuri opettajan tieto- ja oppimiskäsityksiin. Verkko-opetus edellyttää luonnollisesti teknologisia taitoja, mutta oleellista on juuri pedagoginen ajattelu, sillä siltä pohjalta opettaja lähtee suunnittelemaan ja toteuttamaan opetustaan myös verkossa. Leinonen korostaa väitöstutkimuksessaan myös opettajan pedagogista rakkautta, sillä siitä syntyy motivaatio hyvän oppimisen kehittämiseen.

Leinosen tutkimus vahvistaa virtuaaliopetuksen käyttöä ammatillisessa koulutuksessa. Varsinkin Pohjois-Suomessa on saatu myönteisiä kokemuksia etälukion virtuaaliopetuksesta, jonka kokemuksista tulisi mitä pikimmiten kehittää toimiva järjestelmä pienten lukioiden säilymiseksi omilla paikkakunnillaan. Tilaaja-tuottaja-malli ei sovi lukio-opiskelunkaan järjestämiseen.

Virtuaaliopetuksesta on Suomessa jo kattavaa tutkimustietoa myös ammatillisen koulutuksen puolella. Koulumotivaatio-ongelmiin ja keskeyttämisiin siitä voisi löytyä erilaisia opiskelijapersoonia ja erilaisia oppijia palveleva vaihtoehto.

Suomen maatalouskoulutuksessa verkko-opetus tulisi kehittää huippuunsa palvelemaan kotitiloillaan työskenteleviä maanviljelijöitä kuin myös kotimetsiään hoitavia metsänomistajia. Tavoitteena tulisi olla, että jokaisella maa- ja metsätilalla työskentelevällä olisi tilan suuntautumisvaihtoehdon mukainen ammatillinen peruskoulutus ja tilan johtajalla – isännällä tai emännällä – ehdottomasti korkeakoulututkinto joko yliopistosta tai ammattikorkeakoulusta.

Verkko-opetus voisi olla myös yksi Suomen brändeistä maailmalla eli globaaleissa yhteyksissä. Parasta kehitysyhteistyötä olisi antaa kehittyvän valtion maaseudun asukkaille luonnonvara-alan koulutusta teoriassa ja käytännössä. Internet-yhteydet on mahdollista saada jo yllättäville seuduille.

Suomessa käydään jatkuvasti keskustelua maataloudesta EU-Euroopassa. Yksikään näistä julkisista keskusteluista ei kuitenkaan ole kosketellut luonnonvara-alan koulutusta siitä huolimatta, että ammattitaito ja osaaminen ovat keskeisintä maa- metsätalousyrittäjyydessä kuten kaikilla ammattialoilla. Niitä ei ole mahdollista omaksua pelkällä käytännön työllä, ei konsultteja kuuntelemalla eikä edes katsomalla. Koko yhteiskunnan näkökulmasta ajatellen koulutus on yhteiskunnan muutosstrategia niin myös kouluttamattomuus ja ammattitaidottomuus. Erityisesti tämä koskee maa- ja metsätalousyrittäjyyttä. Keski-Euroopassa maatalousasioita hoidetaan traktorimarsseilla ja tomaatteja tai kananmunia heittelemällä, mutta nämä eivät saa olla Suomen linjoja.

Hakusana: maanviljelijöiden koulutus