II OSA

Viipurin valtauksen jälkeen suomalaisjoukot jatkoivat hyökkäystä Karjalan kannaksella, ja syyskuun alussa vihollinen työnnettiin vanhan valtakunnan rajan taakse. Saksalaiset olisivat halunneet suomalaisjoukkojen auttavan heitä Leningradin valtauksessa, mutta ylipäällikkö Mannerheim ei siihen suostunut.

”Otteita muistiinpanoista, syksyllä 1941…’… tänään klo 15.00 aloitamme hyökkäyksen Petroskoin suuntaan.’ … Tarkistan puoliautomaattini huolellisesti, kiinnitän siihen täysinäisen panoslippaan ja käännän varmistimen paikoilleen. Kiinnitän vielä kypärän päähäni…. Hiljalleen lähtee komppania toisensa jälkeen marssimaan … edelleen etulinjaan. Miesten kasvoista kuvastuu syvä vakavuus. Puheetkin tulee kuin painojen alta useimpien marssiessa aivan hiljaa. Ehkä moni meistä… Kaikki kohtalomme on Jumalan tiedossa. Hän yksin näkee matkamme pään. Pyydän Jumalalta suojelusta tälle joukolle, joka nyt on matkalla kamppailemaan elämästä ja kuolemasta.

Tykistö on ampunut kiivaasti vihollisen asemia jo pitkän aikaa valmistaen tietä hyökkäykselle, joka kohta alkaisi. Matka teltoilta etulinjaan on n. 5 km…. Pian olemme tuossa mutkassa ja sitten tuon kummun laella. Sen takana on vihollinen. Taistelu alkaisi noin viidentoista minuutin kuluttua….puristaa oikea käteni suonenvedon tapaisesti kivääristä, joka on heti valmiina antamaan tulta. Viides komppania hyökkää tien vasenta puolta, kuudes tien oikeaa… neljännen ollessa reservinä… Etupää on kerinnyt kukkulan laelle jatkaen yhä matkaa. Ihmettelen, miksi se ei hajaudu ketjuun. Juuri kun komppaniamme loppupää saapuu harjun laelle avataan meitä vastaan kiivas konekiväärituli edessä. Olimme liian uhkarohkeita. Hajaudumme kiireesti…alamme edetä läheistä harjannetta kohti. Odotuksen jännitys on lauennut, mutta samalla astui tilalle taistelun jännitys.

Vihollisen tuli kiihtyi yhä. Vastaamme tuleen. Yhtäkkiä alkoivat vihollisen patterit ja krh:t syytää kranaatteja asemiimme. Nyt alkoi pahin, mitä odotin….Makasin pienessä kuopassa etsien suojaa sirpaleilta, joita vonkui ilma sakeana. Tässä meitä odottaa ainakin tuho, eteenpäin on päästävä. Pian kuuluukin komento: ’Syöksyen eteenpäin!’ Tein heti syöksyn ja löin jälleen maahan. Samalla kuuluu oikealta puoleltani haavoittuneen vaikerrusta. Kuka hän on? Hänhän on ryhmänjohtajani. Hän vetäytyy matalana taaksepäin, olkapäässä suuri repeämä. Joukkueenjohtaja määrää nyt minut ryhmänjohtajaksi. Nousin seisomaan hihkaisten: ’Ensimmäinen ryhmä kuuluu komentooni, syöksyen eteenpäin pois keskityksestä.’ Tuossa valittaa jälleen haavoittunut huutaen lääkintämiehiä. Kylmät väreet käyvät ruumiini läpi. Siinähän makaa joukkueenjohtaja, ammottava lovi vasemmassa reidessä. Hänen oikea polvensa näkyy paljaana ja veri vuotaa ulos haavasta. Aivoni jyskyttävät kuumeisesti. Tunnen, kuinka tuskanhiki kohoaa kasvoihini. Soperran hätäisesti: ’Hyvä Jumala, auta meitä, ole meidän kanssamme” (s. 188).

”Sinä yönä, jolloin otimme asemat vastaan Näätäojalla, istuimme Vuorenharjun Niilon kanssa kaatuneen puun rungolla ja juttelimme. Niilo oli uskovainen kuten minäkin. Aivan lähettyvilläni ei ollut muita uskovaisia. Sitä lohdullisempaa oli tavata häntä. Rykmenttimme oli marssinut 250 kilometrin taipaleen. Niilo oli raskaassa kranaatinheittimessä ja minä olin panssaritorjuntatykillä… Kun aina taistelussa kuulin oikealta siiveltä raskaan heittimen ammuntaa, tuntui kuin Niilo olisi lohduttanut…

Niilo oli haavoittunut … Vihollinen oli rakentanut vahvat puolustusasemat betonibunkkereineen Näätäojalle. Emme onnistuneet pääsemään niistä läpi. Avuksemme tuli saksalainen rykmentti ja saimme käskyn, että läpi oli mentävä, kävi miten kävi. Hyökkäyksen oli määrä alkaa seuraavana aamuna kello kuusi. Sitä ennen tykkimme pehmittäisivät puolen tunnin ajan vihollisen asemia. Sinä yönä ei nukuttu. Jokaisella oli tietoisuus siitä, että jälleen aamulla oma henki ei merkitse mitään. Moni jää tantereelle, ja olenko yksi heistä? Katsellessani aamuauringon nousua ajattelin, näenköhän sen säteet viimeisen kerran. Kaipaavana ajatukset lepäsivät rakkaissa omaisissani. Saankohan nähdä heitä vielä? Lohduttauduin, että ainakin ylösnousemuksen päivänä heitä näen.

Kesken apeiden mietiskelyjeni tapahtui ihme: teltan oviaukkoon ilmestyi tuttu uskovainen mies eräästä toisesta osastosta, Soikkelin Pekka, joka tunnettiin Soikkelin sepän nimellä. Emme kyselleet kuulumisia. Katseistamme luimme toistemme ajatukset. Kapsahdimme toistemme kaulaan ja itkimme kuin pikkupojat. Muut keskustelunaiheet tuntuivat turhilta, vain yksi oli tärkeä: saanko vielä uskoa? Siunasimme toisiamme. Lohduttava evankeliumi valui vuolaana. Soikkelin Pekka oli tykistön kersantti. Hän oli juuri menossa valmistelemaan tykkejään suorasuuntaustulitukseen… Kohta käynnistyisi taas armoton hyökkäys” (s. 199).

”Teltassa 28.9.41. Rakas, kirjoitan vähän taasen sinulle, kun taasen pian lähdetään… Sen jälkeen luultavasti ei telttoja enää pystytetä ennen kaupunkia Petroskoi….Kunpa Jumala antaisi sen valtauksen olla helpomman kuin mitä yleensä luullaan, ettei menisi kovin paljon Suomen poikia siinä. Tänään oli täällä ehtoollinen, mutta en osannut sinne, kun se oli toisessa pataljoonassa. Olisin niin kaivannut sitä… Tahtoo käydä niin kylmäksi ja huonoksi, eikä ole juuri ketään uskovaisiakaan tässä porukassa jonka kanssa voisi puhua näistä asioista….” (s. 192).

Hyökkäysvaiheen pysähdyttyä vuoden 1941 lopulla rintamatilanne vakiintui asemasodaksi. Karjalan kannaksella suomalaislinjat pysähtyivät vanhalle valtakunnan rajalle, Aunuksen Karjalassa Syvärille ja osin sen eteläpuolelle. Äänisen pohjoispuolella linjat vakiintuivat Seesjärvi – Rukajärvi – Kiestinki-tasalle. Asemasotaa sävyttivät jatkuva linjojen vartiointi, partiokahakat ja vankien sieppaukset. Vanhempia ikäluokkia kotiutettiin kotirintaman työvoimapulan ja rintaman vaikean ruokahuollon vuoksi.

Sermones.fi:n esittelemissä jatkosodan tutkimuksissa on selvitetty, miten suomalaiset ampuivat neuvostosotavankeja kotirintamalla ja rintamataisteluissa laittomasti (artikkelit 9.1.2009 ja 16.1.2009). Tässä auttoi Herra-teoksessa on kuvaus taistelukohtauksesta, jossa neuvostosotilaat ampuivat antautuneita suomalaissotilaita laittomasti.

”Aamulla kello kuusi venäläinen partio piiritti meidän korsumme. Vartiomiehen se oli ampunut sitä ennen, joten hälytystä emme saaneet. Se yritti ampua konepistoolilla korsun sisälle. Sitten se yritti hajoittaa korsun kattoa käsikranaatilla. Multaa varisi korsuumme, mutta se kesti. Laskimme neljäkymmentä jysähdystä. Sitten jymähti lujemmin ja korsu heilahti. Olimme hiekan, savun ja ruudinkatkun seassa. Kattoon näytti tulleen pieni reikä. Vihollispartio oli räjäyttänyt kaksi kasapanosta! Meille tuli hätä: meidän on äkkiä päästävä korsusta ulos. Huusimme: ’Me antaudumme!’ Ampuminen ulkopuolella loppui. Lähdimme jonossa kädet ylhäällä korsun oviaukosta ulos ja nousimme maanpinnalle. Kun ensimmäiset miehet pääsivät ulos, avasi vihollispartio tulen noin viidenkymmenen metrin päästä. Ensimmäiset kaatuivat heti. Juoksimme aseillemme…” (s.319).

Suomalainen sotilas oli kuuliainen sodan käskyjä seuratessaan. Konfliktitilanteissa hän kuitenkin käytti myös omaa arviointikykyään. Kuuliaisuus ei ollut hänelle sokeaa tottelemista. Seuraavassa kuvaus kahdesta tilanteen laukeamisesta joustamaan kykenevien joukkueen johtajan ja komppanian päällikön ansiosta.

”Odottelimme linjassa vaihtoporukkaa päästäksemme lepovuoroon. Vaihtoa ei ilmestynyt, ja muona oli loppunut… hermot kiristyneet äärimmilleen. Sitten vaihto-osasto saapui…lähdimme taivaltamaan taakse päin. Ohitimme paikan…noudettu patruunavöitä … tyhjät tilalle. Joukkueen johtaja määräsi…jokainen…ottaa yhden tyhjän laatikon mukaansa. Pienin purnauksin jokainen mies käveli ohi…… Vihdoin saavuimme majoitusalueelle. Siellä muonamikko…oli lämmitellyt soppaa toista vuorokautta… saamisen ehdoksi hän pani, että jono pysyy selvänä. Eräs väsynyt poika käveli jonon sivusta…Muonamikko suuttui…Limpun noutaja ärjäisi … Komppanian päällikkö kuuli sanaharkan ja sanoi muonanjakajille: ’Antakaa sitä sapuskaa pojille niin paljon kuin kerkeätte. Miehet ovat nyt niin nälästä väsyneitä, että he sietävät hyvin vähän kaikkea turhanpäiväistä” (s. 320).

Saksalainen sotilaskuri ja -järjestys olisivat saattaneet ratkaista molemmat konfliktit ampuma-aseen käytöllä vainajia tehden.

Tässä auttoi Herra-teoksessa on kuvauksia sodan vaiheista ja tilanteista myös korsuelämän näkökulmasta. Uskonnollisen vakaumuksen säilyttäminen oli joskus vaikeaakin kilvoittelua.

”Uskon tunnustaminen oli minulle miesporukassa vaikeaa, mutta en uskoani hirvennyt kieltääkään. Korsuelämä korttisakkeineen ja kielenkäyttöineen kuivatti uskonelämää. Monesti tuntui, että olenko enää uskomassa. Sitten tapasin uskovaisen pojan, Suoraniemen, Kuusamosta. Hän opasti minut seuroihin. Se virkisti ja sain uutta voimaa.… eivät kaverit pilkanneet, kyllä he asian oikeana pitivät….Ei uskoni niin vahvaa ollut, että suinpäin uskalsin vaaraan syöksyä. Paremminkin järki oli mukana. Kun yöllä seisoin vartiopaikalla pimeässä, ajattelin, että nyt on minun vastuullani, ettei vihollinen pääse yllättämään. Erityisesti sellaisissa tilanteissa nousi rukous sydämeltä: varjele, hyvä Jumala” (s. 333).

”Tännekin rintamalle on tuotu elokuvat ja teatterit, ja alkoholin käyttö on surkuteltavan yleistä…” (s. 326).

”Kämpässä 25.12.1942. Joulupäivänä. Rakkailleni! Jumalan lahjoittamaa jouluiloa ja rauhaa teille. Ei ollut joulu minun kohdallani joulun tuntuinen. Eilen aattona oli komppaniallamme yhteinen juhlatilaisuus. Siinä piti olla pastorin puhe. Mutta humalaisten huutajien keskellä ei se ääni juuri päässyt oikeuksiinsa. Viinan ja tappelun rähäkkää koko aattoilta. Monesti itkin mielessäni… Kyllä täällä yritettiin järjestää joulua oikealla tavallakin. Koristelimme havuilla ja kuusilla kämppäämme. Pöydälle pienet kuuset, joiden latvaan katkaisin kahtia lähettämäsi kynttilän. Olimme laulamassa virttä Enkeli taivaan jne, kun tuli pukki… ” (s. 346).

”Kivennavan seurakunnan kirkko oli tuhoutunut taisteluissa. Kenraali A. O. Pajari rakennutti sotilaillaan uuden kirkon vanhalle historialliselle Linnamäelle. …Pajarin joukkojen mukana oli Kannakselle tullut uskovaisia miehiä. Sotilaspappien ja seurakunnan papiston myötävaikutuksella järjestettiin uuteen kirkkoon seurat huhtikuussa 1944… Kun lähestyimme kirkkoa, näimme suuren joukon sotilaita kerääntyneen kirkkomäelle. Korviimme kantautuivat sotilaiden tervehdykset: ’Jumalan terve!’ Vaikka en tuntenut heistä ennestään ketään, tunsin näihin miehiin syvän kohtalonyhteyden. Ennen muuta usko yhdisti meitä” (s. 338).

”Männikökankaalla oli ehtoollistilaisuus. Katselin toimitusta sivusta. Siellä oli minulle tuttuja uskovaisia poikia. Kaksi merijärvistä poikaa sekä Savukosken Heikki. Näin, kun he pyysivät toisiltaan siunausta ja menivät sitten alttarikaiteen äärelle…Hyökkäsimme kohta Munakukkulalle. Venäläiset avasivat konekivääritulen ja ampuivat ristiin. Useita haavoittui, myös Heikki. Hän haavoittui vaikeasti vatsaan. Lähellä olevat pojat olivat häntä auttaneet. He kertoivat, että Heikki tuskissaan soperteli: ’Pian Isän koti näkyy’. Sitten hän heitti henkensä.” (s. 341).

”Petroskoin eli Äänislinnan seurakuntatalo oli jokaisena torstaina lestadiolaisten käytössä. Menimme sinne laulelemaan Siionin lauluja ja virsiä… Kerran taas lauloimme, ja ovi sekä ikkunat olivat auki. Laguksen joukkoja oli lähettyvillä. Sieltä saapui miehiä joukkoomme…” (s. 339 – 340).

Suomen armeija oli läpileikkaus Suomen kansasta. Myös suomalainen uskonnollisuus näkyi sodan vaiheissa ja tilanteissa.

Suomalaisjoukkojen eteneminen jatkui Äänislinnasta eteenpäin.

”Etulinjalla 30.11.1941 kello 23. Perjantaiaamuna oli hälytys klo 4.30 Äänislinnassa. Saimme pyörät… Marssikäsky: …Justajärvelle ja sieltä Karhumäkeen, matkaa 190 kilometriä. Koko jääkäriprikaati on nyt täällä…. tehtävä…katkaista rata… tavoite kenties Jäämeri…Nyt on jo kolmas yö, kun nukun paksun lumihangen päällä. Havuja on allani ja teltta päällä. Aamulla kuuden aikaan on lähtö. Siksi haluaisin panna kotia vielä terveiset, sillä tilaisuutta ei ole, kun hyökkäämme… Tuossa sanoo Lieksan poika, että kyllä hänen äitinsä ei nyt nukkuisi, jos tietäs, missä Olli on. Niinhän se on. Mutta parempi se ettei tiedetä, mitä sota meidän kohtallakin on….Jätän isän ja kaikki Jumalan rauhaan. Piirsi savuisessa teltassa poikanne” (s. 197 – 198).

Tulilinjalla 2.12.1941. Rakas kotiväki! Jumalan armoa ja rauhaa toivotan taas täältä rintamalta….Elämä muuttui paljon kun lähdimme Ä-linnasta. Pojat ovat hiljaisia. Värjöttelevät kylmissään. Kaikki odottaa mitä tapahtuu. Tehtävä on kova. Ryssän vanki oli sanonut, että jääkäreitä olette, jos K-mäen valtaatte. Ensin pitäs saada rata täältä pohjoispuolelta poikki ja sitten… Minkälainen lie meille Joulu. Jospa Herra armossaan kruunaisi siksi jo taivaassa. Rukoilkaa… Älkää odottako vihkiäisiin, sillä ne jäi mielestäni nyt. Muistuu vain se hääateria, jonne isän siunatut pääsee. Jumalan rauhaan, poikanne Antti Paananen, Kivijärvi” (s.201). (Antti Paananen kaatui Karhumäen taisteluissa 5. joulukuuta 1941. Hän oli syntynyt vuonna 1921.)

Suomalaiset saivat Karhumäen haltuunsa 5. joulukuuta 1941. Karhumäen taisteluissa kaatui 1 500 suomalaista ja 8 000 neuvostosotilasta (tiedot Wikipediasta).

Vangiksi joutumisen saattoi kokea kuolemaa pahempana.

”Olin kuulovartiossa Stalinin kanavalla Karhumäessä syksyllä 1943. Ajatus vangiksi joutumisesta kammoksutti, sillä pelkäsin, että vihollinen kiduttaisi vankejaan. Olinkin päättänyt, etten milloinkaan antaudu vangiksi. Kuulostelin ympäriltäni kantautuvia ääniä… Samassa hätkähdin. Juoksuhaudasta kuului rapinaa…Kuuma aalto kulki läpi ruumiin, kun tajusin mitä näin…Juoksuhauta oli täynnä vihollisia! Nakkasin konepistoolini ampuma-asentoon ja painoin liipaisinta …Kenkäni tarttui johonkin….Kuulin takaani juoksuaskeleita…Ne saavat minut! …minut riuhtaistiin selälleni. Joku istahti rintani päälle ja käteni painettiin maahan. Läähätin. Olin haavoittunut päähäni … ’Älkää ruvetko kiduttamaan vaan tappakaa kerralla!’ Yllätyksekseni yksi mies sanoi selvällä suomen kielellä: ’Ei venäläiset kiduta vankeja. Se on teidän suomalaisten propagandaa. Sidomme haavasi ja viemme sinut mukanamme. Jos olet kunnolla, emme tee sinulle pahaa.’ Kiireesti pääni ympärille sitaistiin side, käteni sidottiin yhteen ja minun tempaistiin pystyyn. Käsivarteeni tartuttiin ja minua lähdettiin puolijuoksua kuljettamaan …” (s.315).

”Tammikuun 14. p. 1944…. Heikin katoaminen … 4.1. noin klo 9 maissa illalla …käymään ulkohuoneessa, joka oli 15 m päässä rantaan päin. Hän jätti takkinsa, pistoolin vyön ja puukonkin korsuun. Lähistöllä oli ollut yli 10-päinen ryssän partio ja he yllättivät Heikin. Syntyi ankara paini, mitä todistaa mm. se, että Heikin toinen saapas jäi käymälän lattiaan puolitiehen uponneena. Verta oli monessa paikassa. Heikin suu oli tukittu rääsyillä, joita löytyi sieltä….Pojat olivat näet kuulleet melua korsuun ja kysyneet pimeässä, mikä siellä on hätänä. Ryssät vastasivat suomeksi, ettei mitään ’Menkää vain pojat korsuun, kyllä minä tulen…’… Jäljistä päättäen oli Heikkiä lähdetty laahaamalla kuljettamaan rantaan ja siitä edelleen jäätä myöten. Lie ollut tajuton. Verta oli lumessa pitkin matkaa….. Heikin täytyy varmaan tuntea siellä kaukana rakkaittensa ajatukset ja rukoukset ympärillään. Jos vielä on elossa…” (s. 315).

Turvana uskon lahja.

”Oli huhtikuu ja menossa raju hyökkäys. Saimme tiedon, että kahdensadan metrin päässä etulinjasta on kolme haavoittunutta. He huutavat apua….. Kuulimme etäämpää toisen haavoittuneen huutavan. Huohottaen kiskoimme ahkioita. Sydän rukoili hätäisesti haavoittuneiden puolesta. Vihollisen luodit piiskasivat edessämme lunta. Meidän oli ryömittävä aivan lumen sisässä. Päällämme ja käsillämme lunta puskien etenimme metri metriltä. ’Tulukaa rakkaat veljet auttamaan’, haavoittunut huusi. Sitten hän valittaen pyysi, että rukoilisimme hänen puolestaan. Jäseneni hiestä märkinä huusin: ’Etkö sinä kuullut, kun minä …jo monta kertaa huusin…! Ja myö on rukkoiltu sinun puolestasi siitä lähtien kun ahkiot’… Kun ryhdyimme kampeamaan häntä ahkioon, hän parkaisi ja menetti tajuntansa…. Rinteen päältä näkyi vihollisen aseen piippu, ja sen suusta läpätti taukoamatta suuliekki… raahasimme haavoittuneen… Lääkäri ryhtyi häntä heti tutkimaan. Haavoittunut tuli vielä meidän paikalla ollessa tajuihinsa ja pyysi siunausta. Siunasimme häntä, ja hän vaipui taas tajuttomaksi….lääkäri totesi hiljaisella äänellä: ’Me olemme tehneet, mitä ihminen voi” (s. 335).

”Korsussa 5.2.1942. Syvärin takana, Homorovitsa. Tulin juuri vartiosta, kello on 2 yöllä…. Eilen …yhtä Kokkolan poikaa päähän kiikarikiväärillä. Oli vaihtoaika, ja seisoivat Lassin kanssa vierekkäin. Jäi 5 lasta ja vaimo sillekin….Lähetäppä joskus paketissa tänne uusitestamentti ja joitakin kuvalehtiä myös…Rukoilen joka kerta vartioon mennessäni teidän ja omasta ja kaikkien puolesta ja uskon, että nekin kuulluksi tulee. Ja tiedän, että tekin siellä, sinä, mummu ja lapset teette samoin, siis Jumalan rauhaan taasen” (s. 313).

Asemasotaa.

”Sain Karhumäessä komennuksen lähteä metsästämään riistaa divisioonan muonavarastoon. Meitä oli joukkueen verran miehiä ja kävelimme Selijärven korpeen. Saimme yhteensä yli neljäkymmentä hirveä kahden talven aikana…” (s. 323).

”…Syvärillä oli kesällä hiljaisempaa aikaa, pyydystimme joesta haukia. Niitä sai ampumalla kiväärillä… Piti tähdätä hieman kalan alle, koska vesi taittoi valonsäteet. Luoti antoi täräyksen…kala keikahti selälleen…oli hyvä nostaa veneeseen” (s.323)

Tekstin keskellä olevat selostukset sodan vaiheista ovat suoria lainauksia Tässä auttoi Herra-teoksen historiaosuuksista.

Artikkelin III osa julkaistaan viikon kuluttua. I osa on julkaistu 19.2.2009.

Tässä auttoi Herra. Sodan sukupolvi kertoo. Toimittanut Toivo Määttä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry. 4. täydennetty painos 2007.