Kristian Smedsin Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan teatterisovitus on jälleen saanut jotkut hehkuttamaan, miten on siirrytty runebergiläisestä sodasta sodan todelliseen kuvaukseen. Hehkuttajille on kuitenkin vastattava Veikko Vennamon poliittista kyllä kansa tietää-retoriikkaa mukaillen, että kyllä kansa on tiennyt, mitä sota oli. Suomen rivikansalaisille, jotka olivat eläneet reaaliajassa rintamataisteluiden tapahtumissa, Väinö Linnan vuonna 1954 ilmestynyt Tuntematon sotilas ei tuonut uutta.

Hehkuttajien olisi hyvä lukea Vänrikkien uuden suomennoksen esipuheesta suomentaja Juhani Lindholmin analyysi Johan Ludvig Runebergin kirjoittamista Vänrikki Stålin tarinoista. Lindholm kiistää Runebergin kiihkoisänmaallisuuden. Hän pitää Vänrikki Stålin tarinoita taiderunoutena, ei sotahistoriana. Runeberg oli antiikin tuntija sekä latinan- ja kreikankielen opettaja, joka sovelsi tuntemansa antiikin sodat Suomen sotaan ja ”… on vain oikeutettua, että Vänrikki Stålin tarinat palautetaan sinne, minne ne kuuluvat – runouteen”, Lindholm kirjoittaa. Ks. sermones.fi:n artikkeli 5.2.2008!

Poliittisia ääriryhmiä Suomessa kylläkin on ollut. Niitä on ollut poliittisessa vasemmistossa ja poliittisessa oikeistossa, ja niiden esiintyminen ja ilmeneminen Suomen viime sodissa on tullut tarkastelluksi monissa uusimmissakin tutkimuksissa. Ilman mitään poliittisia painotuksia niin taistelu- kuin kotirintamalla oli myös kouhoja ja heittiöitä, osa ehkä psykopaateiksi luokiteltavia. Joukoissa olivat myös luonteet, joissa pelko ja kauhu pääsivät voitolle helpommin kuin keskellä taisteluita olisi ollut suotavaa. Omat luonteensa olivat raukoilla ja rakastettavilla ressukoilla. Lisäksi olivat toisinajattelijat. Kun Suomen kansa taisteli isänmaansa puolustamiseksi ja Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi, sillä ei siis ollut ainoastaan ulkoisia vihollisia vaan myös valtion sisäisiä uhkia ja huomioon otettavia ilmiöitä.

Sermones.fi on esitellyt jatkosotaan liittyvistä tutkimuksista viimeksi teoksen Sari Näre ja Jenni Kirves (toim.), Ruma sota. Kaksi artikkelia teoksesta Antti Kujala, Vankisurmat. Neuvostosotavankien laittomat ampumiset jatkosodassa. Lars Westerlund, Saksan vankileirit Suomessa ja raja-alueilla 1941 – 1944. Jukka Kulomaa ja Jarmo Nieminen (toim.), Teloitettu totuus – kesä 1944.

Ruma sota on esitelty sermones.fi:ssä 23.1.2009, Kujalan teokset 9.1.2009 ja 16.1.2009 sekä Westerlund 12.12.2008. Kulomaan ja Niemisen toimittamat tutkimukset on esitelty 25.11.2008. Lisäksi sermones.fi on kirjoittanut aihepiiristä artikkeleissaan ”Itkimme lopulta katkerasti …” 7.3.2008 sekä ”Arktisen sodan historiaa ei ole vielä kokonaan kirjoitettu …” 14.2.2008. Puolalaisen Jozef Molkan kokemukset on esitelty artikkelissa ”Puolan pojat Taivalkoskella orjina” 27.8.2007.

Yksi niistä teoksista, joissa rivisotilaat ja -kansalaiset kuvaavat tuntojaan viime sotien aikana on ”Tässä auttoi Herra. Sodan sukupolvi kertoo”. Teoksen on toimittanut Päivämiehen vt. päätoimittaja Toivo Määttä. Teoksessa sodan sukupolvi kertoo henkilökohtaisia kokemuksiaan talvisodasta, jatkosodasta ja Lapin sodasta. Kirjan keskeisenä sisältönä ovat muistelut, kirjeet ja päiväkirjat sekä eräät muut aikalaislähteet. Elämä kotirintamalla ja evakossa saa myös kuvauksensa. Teosta esitellään sen takakannessa ”Kirja tuo puhuttelevasti esille sen, kuinka Jumala auttoi vaikeina aikoina”. Teoksessa on 448 sivua lähdeaineistoineen.

Tässä auttoi Herra-teoksen jatkosotaa käsittelevä osa alkaa pääotsikolla ”Uudelleen sodan pyörteisiin”. Jälleen aseisiin-osiossa on muistelus: ”Kesken kaiken saapui Oulaisten kaksipäiväisiin seuroihin käskykorttien tuoja. Nousi hälinä ja hämminki: ’Näinkö tässä kävi? Näinkö pian uudestaan aseisiin!’ Lähdimme kotiin” (s. 151).

Sota on puhjennut ja sotilas kirjoitti päiväkirjaansa: ”Ei ne ryssät ole mikään helppo vastustaja… ei ne vaan lähde irti, mihin ne pureutuvat kiinni. Saa nähdä kuinka pitkälle sitä meidän on mentävä. Vieläkö yli vanhasta rajastakin…” (s. 161).

Seuraava kokemus kertoo: ”Kesäkuun viimeisenä päivänä etenimme Sallan Hautakylästä yli rajan ja jatkoimme matkaamme metsiä pitkin. Saksalaisia joukkoja eteni rinnallamme. He kuljettivat kalustoaan teitä myöten. Heidän hevosensa eivät näyttäneet jaksavan yhtä hyvin kuin meidän vaatimattoman näköiset pollemme. Hevosemme taivalsivat sitkeästi halki korpiryteikköjen suuria taakkoja kiskoen….” (s. 163).

Kirjeet kulkevat rintamataisteluiden ja kodin väliä. Huumorikin kukki. ”Teltassa 5.7.-41. Vieno rakas…. Kun tulimme rajan yli niin pojat hakkasivat rajapaalun kärryyn. Täytyy sitä vähän siirtää etemmä, pojat tuumivat. Täytyyköhän panna kirjekuoren päälle että Suomi Oulunlääni, kun ulkomailta kerran kirjoitetaan. Hyvin täällä pärjää kielestäkin…En itke kun kirjoitan tätä, eikä sinunkaan pidä sitä tehdä lukiessasi. Olen jo oppinut muuttamaan itkun rukoukseksi Jumalan tykö ja toivon sinulta samaa… ” (s. 159).

”Otteita muistiinpanoista, syksyllä 1941: Koko päivän oli etulinjasta kuulunut ankara taistelun melske …kuuma taistelu Perojoen luona …Hyökkäsimme kohti vihollisen varustamaa kukkulaa…Tappioita oli ollut paljon… Jatkamme matkaa väliin maahan lyöden ja taas edeten. Tuossa ohitamme JSP:n… Haavoittuneita … muutamien hiljaa valittaessa. Tunnen kuinka kylmät väreet käyvät läpi ruumiini tuota surullista näkyä katsellessa. Tuossa tien oikealla puolen …kolme …vainajaa.…. Tunnen outoa liikehtimistä sisimmässäni. Ajatukseni takovat voimakkaasti noiden lohduttomien näkyjen parissa. Välähtää mielessäni, olenko ehkä sairas, sillä yhä masentuneemmaksi tunnen itseni. Ei, se on vaan liikajännityksen tuomaa masennusta, josta pitää päästä eroon….” s. (160 – 161).

Hyökkäyssota etenee. ”Rakkaani, Jumalan terve! 20.8.1941… Saapa nähtä, joka elää, mikä se oikein tämän sotan loppu lienee. …Odottelemme saksalaisia, että pääsisivät maantien suunnassa samalle korkeudelle kuin me rautatiellä.…Jokohan lienee Luodonperän niitty tältä kesältä jäänyt tekemättä? Vaan jos jää, niin sekin on Jumalan sallimuksesta irrottaa vähän näistä ajallisista ja katoavaisista ja kiinnittää kiinteämmästi Elävään Herraan Jeesukseen…Ei kyllä ihmismieli tahto aina ymmärtää, miksi Jumala näin sallii tapahtuvan, niin kuin tuokin… Jumalan rauhaan. Sytän terveisin Aapi” (s. 164). (Aapi kaatui neljä vuorokautta kirjeen kirjoittamisen jälkeen.)

”Torstaina 28.8.41. Kirjoitan vähän tässä korsussa… Olen paljon vanhannut niistä suurista rasituksista, joita olen saanut kestää…. Me oomma Kiestingistä kolmattakymmentä kilometriä Vienan mereen päin tätä Kiestingistä lähtevää rautatien vartta….Kuule rakas, elä huolehi kovin raskaasti näitä elämän koettelemuksia, sillä Jumala yksin pitää määrän kaikkien kiusausten runsaudesta. Uskotaan Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi. Sano lapsille isältä paljo terveisiä” (s.166).

”Mieheni ei ehtinyt käydä ollenkaan lomalla, kun kaatui. Minulle jäi yksi poika ja toista jäin odottamaan. Hän kaatui Uhtuan suunnalla Kuolemankukkulalla 17. syyskuuta 1941. Siellä kaatui yli kolmekymmentä saman pitäjän miestä, ja heidät haudattiin yhtä aikaa Pudasjärven hautausmaahan….leskille annettiin kunniakirja. Kävelimme erään tutun lesken kanssa, joka oli aivan uupunut surun, töiden ja huoliensa alle. Hän sanoi nakkaavansa kunniakirjan uuniin. Koetin häntä rohkaista….” (s. 280).

Suomen viime sodilla viisastelevien tulisi käydä Pohjois-Suomen hautausmailla näkemässä poikkeuksellisen laajat valkoisten ristien joukot, jotka myös muun muassa Jukka Nevakivi mainitsee artikkelikokoelmassaan ”40 vuotta Lapin sodasta”.

”Olin lapsiparvemme vanhin Kuusamossa sijaitsevassa kodissamme, iältäni hieman yli kymmenvuotias poika… Isämme oli rintamalla. Lähistöllä oli viime aikoina liikkunut vilkkaasti partisaaneja …läksimme paimentaman lehmiä Veikon ja Eilan kanssa…Huudahdin: ’Tuolta tulee viisi miestä metsän reunasta…Partisaanit olivat huomanneet meidät ja lähestyivät …Veikko käänsi päätään ja pomppasi pystyyn …Hän oli minua kolmea vuotta vanhempi. Toisella kädellään hän sieppasi minua ja toisella Eilaa kädestä ja nykäisi meidät juoksuun. Partisaanit lähtivät juoksemaan peräämme. Kaksi heistä kaarsi toiselle ja muut toiselle puolellemme. Veikko sanoi hengästyneenä: ’Äkkiä vasemmalle.’ ’Miksi niin’, läähätin. ’Siellä on Rukajärven perän sakeat vesakot ja sarat. Juostaan sinne.’

Jos olisimme juosseet alkuperäistä suuntaa, olisimme juosseet suoraan kahden partisaanin syliin. Muutimme kuitenkin suuntaa. Juoksimme koko ajan. Välillä ylitimme liejuisia rimpejä ja ryteikköisiä metsäpuskia. Sakeassa vesakossa katosimme partisaanien näkyvistä. Jatkoimme silti hillitöntä juoksuamme oksien piiskatessa ja …… Samana syksynä minulle ja eräälle toiselle pojalle annettiin kiväärit…”

Se siitä runebergiläisestä sodasta.

Toinen taistelukohtaus Taivalkoskelta: ”Oli kesäyö. Nukuin eteisen ullakolla, josta avautui pieni ikkuna pihanpuolelle. … Havahduin hereille Kiltin vikinään. Koira oli levoton….Aioin sanoa: ’Paikka’, mutta muutin mieltäni… raotin verhoa…hätkähdin… Sieltä lähestyi hiljaa askel askeleelta hahmo…erotin karttalaukun ja vyöltä pistoolin….Desantti…nostin varoittavasti Kiltille sormeni…hiivin varpaisillani huoneeseen, jossa nukkui talon tytär.…Olin lähes rippikouluikäinen poika, ja minulla oli metsästyskivääri ullakon seinällä…seurasimme hahmon työskentelyä …”

Onneksi Suomessa ei ollut voimassa tiukennettu aselaki. Millä nämä lapset olisivat silloin puoliaan pitäneet, jos eivät juosta jaksaneet.

Lisää ”runebergiläistä” sotaa: ”Oli heinäkuun päivä… kun klo 20 seuduilla kuulimme eteisestä romahduksen…mieheni sisko Elsa kirkaisi… Partisaani perään … hyppäsi ikkunalaudalle ja siitä pihalle … aseen piippu painoi rintaani…” (s. 286).

”Kun partisaanit veivät kahdesta Paanajärven talosta isännän, jaettiin kylän jokaiseen perheeseen kiväärit….” (s. 205).

”Sanni oli lukenut agranomiksi…Rovasti kertoi, että lotta Sanni oli kohdannut matkansa pään partisaanien ampumana…Sannin kaksi veljeä olivat kaatuneet …Sannin kuolema oli tapahtunut 5. elokuuta 1941…Kuusamosta Hossaan johtavalla tiellä partisaanit… kaikki autossa olleet lotat olivat kuolleet.”

Lääkintälotat työskentelivät sotarintaman takana sairaanhoitajina ja kaatuneiden huollossa.

”Olin lääkintälottana Sallan rajaseudun vaikeakulkuisessa maastossa. Suomalaiset joukot marssivat tiettömiä taipaleita kohti Alakurttia. Tavoitteena oli Sallan kirkonkylän saartaminen yhdessä maanteitä myöten etenevien saksalaisjoukkojen kanssa. Hevosemme vetivät Punaisen Ristin lääkintälaatikoita purilailla…Enimmäkseen työskentelin isossa englantilaisessa teltassa…Sinne tuotiin vaikeasti haavoittuneita suomalaisia, saksalaisia ja venäläisiä….Monilla potilailla olisi ollut henkilökohtaisia asioitaan hoitajille. Joku pyysi kirjoittamaan …Hätä ja tuska oli suurempi kuin saattoi löytää sanoja sitä kuvaamaan…

Kolme samasta kranaatista haavoittunutta suomalaista nuorukaista makasi täpötäyden telttamme käytävällä. He olivat täysin tajuissaan, kun päällikkölääkärimme tuli heitä katsomaan. Sanaakaan hän ei lausunut, vaan otti suikan päästään. Hän seisoi siinä hetken ja antoi kyynelten vieriä poskipäilleen. Kuolettavasti haavoittuneiden poikien puolesta ei voitu tehdä enää mitään. Sitten lääkäri poistui kiireesti…” (s.169).

Muistiinpanoja hyökkäyksestä Itä-Karjalaan. ”… syksyllä 1941…Junan on määrä lähteä klo 21.00 …Tuossa on Loimola poltettuna. Nyt lähestymme talvisodan kuulua taistelutannerta Kollaata… Juna lähestyy Hyrsylän mutkassa vanhaa valtakunnan rajaa… Kovaäänistä elämää pitäneiden miesten katseet vähitellen alkavat käydä vakaviksi. Siellä täällä näkyy jo hyvin miettiväisen näköisiä kasvoja ja kaukaisuuteen tähtääviä katseita. Omat ajatukseni harhailevat kauaksi rajan taa. Tunnen olevani aivan vieras täällä vieraalla maaperällä” (s.184 – 185).

Tässä auttoi Herra-teoksen pienissä sotien aikaisissa elämäkerrallisissa katkelmissa ilmenee kertojien uskonnollinen vakaumus.

”Kiersimme parinkymmenen kilometrin lenkin vihollisen selustaan aikomuksenamme katkaista Uhtuan päätie sivusta koukkaamalla…Hyökkäsimme … Useita tuttuja poikia kuoli. Eräs poika haavoittui vaikeasti vatsaan. Sitoessaan häntä lääkintämiehet sanoivat, ettei hän elä kauan. Hän oli tuttu uskovainen poika. Poika oli tajuissaan ja rauhallinen, puheli hiljaisella äänellään jotakin ja rukoili…” (s. 164).

”Olin joukkueenjohtajana Pistojoen ylityksessä…Kuulin kuinka jostakin joku huusi nimeäni. Se oli lähetti, uskovainen Ollilan Väinö. Sydäntäni kouraisi. Hän oli haavoittunut vaikeasti. ’Sattui aika pahasti’, Väinö soperteli. Hätää tuntien koetin lohduttaa häntä, kampesin hänet selkääni ja läksin raahaamaan häntä taaksepäin. ’Minulle taitaa tulla lähtö’, jatkoi Väinö. Laskin hänet maahan. Vaihdoimme muutaman sanan ja siunasimme toisiamme evankeliumilla. ’Ei tässä joudu hukkaan, vaikka ikuiselle reissulle lähdenkin’, Väinö puheli heikolla äänellään…” (s. 172).

Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama Ruma sota-teos kertoo eräiden aseistakieltäytyjien kohtelusta. Arndt Pekurinen oli Antimilitaristisen Liiton puheenjohtaja. Marraskuussa 1941 36-vuotiaana ammuttu Pekurinen oli työteliäs, raitis ja kunnollinen perheenisä, joka ei suostunut pukemaan ylleen sotilasunivormua. Kunnioitusta ei aina saanut uskonnollinenkaan vakaumus. Jehovan todistajaa oli lyöty hänen kieltäydyttyään asepalveluksesta ja sanottu ”koeta nyt uskollasi pysäyttää hyökkäys, jos voit”.

Myös Tässä auttoi Herra- teoksessa kerrotaan aseistakieltäytyjän kohtelemisesta: ”Istuin kannon päällä ja luin pientä raamattuani, jota kuljetin taskussani. Ystäväni Aukusti Törölä tuli siihen ja ehdotti, että lähtisimme käymään Väinö Havaksen teltalla. ’Se on tuossa takana komppanian kanssa. Ne ovat levossa’, kertoi Törölä.

Olimme Hyrsylän mutkassa, ja meilläkin oli menossa lepovaihe. Lähdimme Havaksen teltalle. Hän oli juuri kirjoittamassa kirjettä. Hänen komppaniassaan oli joku, joka ei ottanut asetta, ja Havas oli kirjoittamassa hänestä raporttia ylempiin portaisiin. Hän kertoi kirjoittavansa pojasta, että tämä oli muuten uskollinen ja rehti, jopa urhoollinenkin toisinaan. Poika voisi olla edelleen komppaniassa, häntä ei tarvitse siirtää pois” (s. 176).

Suomen ikivanha kaupunki Viipuri oli menetetty talvisodan rauhassa Neuvostoliitolle. Nyt kaupungista käytiin rajuja taisteluita. Viipurin valtausparaati pidettiin 31. elokuuta 1941.

”Sain lottakomennuksen Viipuriin neljäntoista muun lotan kanssa. Me kaikki olimme Etelä-Pohjanmaalta. Työpaikkamme oli sotavankisairaala. Siellä olevat venäläispotilaat eivät olleet kahden viikon aikana saaneet minkäänlaista hoitoa. Olimme kaupungin valtauksen jälkeen ensimmäiset hoitajat sairaalassa.

Majoituimme Sorvalin kasarmeihin, joiden pihapiirissä olivat potilasrakennukset…Kun iltamyöhään ryhdyimme nukkumaan, sanoin eräs lotta kesken hiljaisuuden: ’Kenellä teillä on herätyskello tai joku muu… Kenelläkään ei ollut. ’Mutta joku täällä raksuttaa.’… Läheltä ikkunaa löytyi aikapommi. Se olisi räjähtänyt muutaman tunnin kuluttua…” (s. 182).

”Otteita muistiinpanoista, syksyllä 1941: Meidät ohjattiin läheiseen metsään lepäämään. …Kaivoin leipälaukustani ’vaneria’ alkaen sitä pureskella… Olin aivan märkänä kovan taistelun jälkeen…. ryssä oli tuon maantien takana n. 250 metrin päässä. Kylmä alkoi puistattaa. Lähetti tuli kuitenkin ilmoittamaan, että saamme siirtyä radan varrella oleviin pariin pieneen rakennukseen … Sullouduimme tiiviisti makaamaan lattialla toinen toistaan lämmittäen. Komppanian päällikkö ilmoitti, että aamulla on herätys klo 4.30. Hyökkäys alkaa klo 5.00.

En kuitenkaan voinut sikeästi nukkua. Puolen yön aikaan heräsin etäämpänä kuuluvaan taistelun melskeeseen. Miehet ympärilläni liikahtelivat levottomasti muutamien puhuessa epäselviä sanoja illalla käydystä taistelusta. Heidän hermonsa olivat jo liikaa rasittuneet ainaisista taisteluista, eivätkä voineet tuosta painostavasta jännityksestä nukkuessaankaan vapautua” (s. 195).

Lapset ja nuoret kantoivat sodan taakoista osansa.

”Kävimme Kuusamon kirkonkylällä rippikoulua. Taistelut Kiestingissä olivat juuri kiivaimmillaan. Olimme oppitunnilla, kun eräs suojeluskuntalainen astui sisään. Hän tuli kysymään riskeimpiä poikia purkamaan ruumiskuormaa ja kantamaan arkkuja kellotapuliin…” (s. 244).

Artikkelin II osa julkaistaan viikon kuluttua.

Tässä auttoi Herra. Sodan sukupolvi kertoo. Toimittanut Toivo Määttä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry. 4. täydennetty painos 2007.