Tässä artikkelissa esitellään Antti Kujalan kirjan jälkimmäinen osa, jossa tarkastellaan rintamantakaisten sotavankileirien sotavankisurmia jatkosodassa. Rintaman taisteluolosuhteissa tehtyjä sotavankisurmia – joista Kujala kirjoittaa kirjansa alkuosassa – käsitellään sermones.fi:n 9. tammikuuta päivätyssä artikkelissa.

Kujala on jättänyt kirjassaan mainitsematta asemaltaan pataljoonankomentajaa alempien sotarikoksista tuomittujen henkilöiden nimet. Sekaannuksen välttämiseksi on viitattu heidän kotipaikkakuntaansa tai heistä on käytetty sukunimen etukirjainta.

Dosentti Antti Kujala nostaa tutkimuksessaan ”Vankisurmat. Neuvostovankien laittomat ampumiset jatkosodassa” esille myös kysymyksen, oliko Suomi jatkosodan aikana enää oikeusvaltio, kun sotavankeja kohtaan harjoitettiin niin laajassa mitassa laittomuutta.

Kujala vastaa kysymykseensä muun muassa: ”Ei toisen maailmansodan aikaisen Yhdysvaltojenkaan ole katsottu menettäneen oikeusvaltioluonnettaan, vaikka sen armeija kohteli sotavankejaan vielä paljon armottomammin”.

”Vieraan vihollismaan kansalaisina sotavangit ovat aina tietynlainen marginaaliryhmä.”

Yhteenvedonomaisesti Kujala toteaa kirjansa lopussa: ”Erityisesti talvi- mutta myös jatkosota ovat merkittävästi rakentaneet suomalaisen kansakunnan käsitystä itsestään. Olkoon niin edelleenkin, mutta samalla nämä sodat pitäisi nähdä vain yhtenä niistä lukemattomista aseellisista konflikteista, joita maailmanhistoria on täynnä ja jotka tuottavat suuria kärsimyksiä ihmisille. Kaikkien sotien joukossa nämä Suomen sodat eivät voi olla erityisasemassa, eivät hyvässä eivätkä pahassa.”

Varsinaisesta sodasta Suomi sai puhtaammat paperit kuin vankileireiltään.

Suomalaisten hallussa oli jatkosodan aikana 67 000 neuvostosotavankia. Heistä kuoli 22 000 eli joka kolmas. Kuolleiden määrä oli siis 33 prosenttia koko määrästä.

Sotavankeudessa kuolleista ammuttiin noin 1 200 eli 5.5 prosenttia.

Surmattujen sotavankien oikeusjutuista meni Korkeimman oikeuden käsittelyyn asti 148 Kujalan tutkimaa tapausta. KKO antoi näissä oikeustapauksissa 178 tuomiota. Korkeimman oikeuden käsittelemissä jutuissa oli rintaman takana surmattu 500 neuvostosotavankia. Rintamalla heitä oli surmattu 186, joista on sermones.fi:n edellinen artikkeli 9. tammikuuta. KKO:n käsittelyssä jatkosodan jälkeen oli siis yhteensä 681 neuvostosotavangin laitonta ampumista.

Rintamalla surmattujen neuvostosotavankien ampumisista olivat vastuussa etupäässä ylemmät upseerit. Rintaman takaisissa alemmat sotilaat.

Kujalan sotavankiaineiston mukaan Suomen hallinnassa olleilla sotavankileireillä ja -muodostelmissa sekä muualla taistelukentän ulkopuolella surmatuista 500:sta neuvostosotavangista surmattiin arviolta noin sata ennen virallista sotavangiksi rekisteröimistä . Erityisesti L-sotavankikomppanioissa virallinen rekisteröinti alkoi vuoden 1942 alkupuolella ja saatiin päätökseen vasta saman vuoden kesällä.

Ennen rekisteröintiä ehti vankeja kuolla myös muuten huomattava määrä. Näissä tapauksissa pääasiallisina kuolinsyinä olivat taudit yhdistyneenä aliravitsemukseen, Kujala kirjoittaa teoksessaan.

Kujala on koonnut tutkimusaineistonsa Kansallisarkiston Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939 – 55- tutkimusprojektissa, jonka osa hänen kirjansa on.

Suurin määrä laittomista vankisurmista tapahtui vuosina 1941 – 1942. Kujalan käsityksen mukaan tuona aikana suurin osa sotavankien niskuroimisesta ja järjestyshäiriöistä johtui ”kaikesta päättäen” melkein katastrofaalisesta muonatilanteesta ja myös huonosta kohtelusta. ”Muonatilanteen parannuttua vuosina 1943 – 1944 vangit saatiin pysymään tottelevaisina ilman että heitä tarvitsi suuremmassa määrin ampua.”

Kujala sanoikin kirjansa esittelytilaisuudessa joulukuussa Oulussa, että jos jo talvisodan aikana olisi ollut rohkeutta siirtää hyvin käyttäytyvät vangit maalaistaloihin töihin, ei nälkäkatastrofia olisi ollut. Vuosina 1941 – 42 neuvostosotavangit olivat aliravittuja, taudit levisivät ja majoitusolot olivat alkeelliset, Kujala kertoi tutkimuksestaan.

Vuodesta 1943 lähtien hyvin käyttäytyviä vankeja annettiin maalaistaloihin työntekijöiksi.

Sotavankien kohtelusta Kujala totesi, ettei Suomi ollut siinä muita valtioita parempi, mutta ei pahempikaan.

Rintaman takaisissa sotavankien ampumistapauksissa läpi Kujalan tutkimuksen korostuu kenraaliluutnantti Karl Lennart Oeschin ja luutnantti Eero Veikko Neron juttu. Johtajuusketjussa Oeschin ja Neron välillä olivat IV armeijakunnan pioneerikomentaja, everstiluutnantti Matti Oinonen sekä armeijakunnan esikunnan linnoitusosaston päällikkö insinööri Veli Suomio.

Oesch oli Kannaksen rintaman Suomenlahden puoleisella osalla toimivan IV armeijakunnan komentaja. Oeschin suullisesti antama käsky vihollisen sotavankeihin suhtautumisesta muuttui Suomion kynästä kirjalliseksi. Käskyn käytännön toteuttaja oli Nero.

Suomion kirjalliseen asuun saattamassa tekstissä käskettiin muun muassa: ”Niskuroivat vangit on heti teloitettava työpaikalla opiksi toisille” sekä ”ryssä on aina ryssä” ja ”vankien kohtelun on oltava äärimmäisen ankara”.

Laillisesti sotavangin sai surmata vain, jos hän vartijansa pysähtymiskehotuksista huolimatta jatkoi pakoaan tai vastusti väkivaltaisesti vartijaansa.

Käytännössä tapahtui, että moni laiton ampuminen lavastettiin sotavangin pakoyritykseksi, joka päättyi hänen ampumiseensa. Kujala mainitsee tapauksia, joissa vankia oli ammuttu päähän. Mikäli vanki olisi ampumishetkellä ollut pakenemassa, hän olisi saanut osuman keskivartaloon.

Nero oli mukana siinä vankien käsittelyssä, jossa talvipakkasella tietöissä paleltumia saaneet vangit ammuttiin. Ks. sermones.fi:n artikkeli 27.10.2008. Muutenkin Neron tilille tuli niin runsaasti laittomia ampumisia, että Kujala nimittää häntä kirjassaan verenjanoiseksi. Sodan jälkeen kuristushuonetuomion saaneen Neron mielentilatutkimuksen tuloksesta Kujala toteaa ”Nero oli tehnyt sotavankirikoksensa ensin täydessä ymmärryksessä ja lopuksi sellaista vailla”.

Kujalan kuvauksista ilmenee, ettei Nero ainakaan aluksi edes tiennyt ampumisten olevan laittomia. Hän vain toteutti saamiaan ohjeita.

Kujalan käsityksen mukaan IV armeijakunnan ja sen toimintaa entistä laajemmalle alueelle jatkaneessa Kannaksen ryhmässä ”sotavankien laiton kurinpito tehtiin luvalliseksi armeijakunnan komentajan nimissä ja hänen tahdostaan annetulla käskyllä. Useimmilla tämän armeijakunnan kenraaleilla oli ideologissävytteinen ja todellisuudesta irrallaan oleva käsitys sotavankien tavattomasta vaarallisuudesta”.

”Itse komentaja ei kuitenkaan tarkoittanut, että sotavankeja ammuttaisiin hänen käskynsä perusteella melko vaarattoman tottelemattomuuden vuoksi tai että itsensä perin juurin palelluttaneet vangit passitettaisiin sairaalan sijasta hautaan.”

”Sotavankiasioista armeijakunnassa vastaavaksi upseeriksi otettiin joko sattumalta tai armeijakunnan johdon yleisen asennoitumisen vuoksi mies, jonka melkein ainoa lääke kaikkiin sotavankien aiheuttamiin häiriöihin oli pistoolinlaukaus. Kun vielä hänen esimiehenään oleva pioneerikomentaja hyväksyi tällaisen kurinpidon ja armeijakunnan esikunta vaati säälimättömiä toimia, tuloksena oli Suomen armeijan pahin yksittäinen sotavankeja koskeva ihmisoikeusrikkomus.”

”Toista sataa sotavankia ammuttiin runsaan puolen vuoden aikana laittomasti ilman, että kysymys oli vankien systemaattisesta tuhoamisesta. ”

Neron jutun rikokset tutkittiin jo sodan aikana ja ne tulivat myös päämajan tietoon. Päämaja ei kuitenkaan vienyt niitä oikeuteen. Sodan aikana oikeusjuttu olisi vaarantanut armeijan maineen sekä vaikuttanut yhteiskunnan yksimielisyyteen ja maineeseen ulkomailla. ”Kysymys ei ollut siitä, että päämaja olisi hyväksynyt tapahtuneen vaan päinvastoin yritti vaientaa jutun tajutessaan sen poikkeuksellisen ikävän luonteen.”

Päämajan ainoa sotavankeihin liittyvä laiton kirjallinen käsky koski heidän käyttämistään miinanraivauksessa. Muita laittomia kirjallisia käskyjä ei ollut, Kujala painottaa. ”Jos päämaja olisi antanut joitain epävirallisia (suullisia) laittomia ohjeita, ne olisivat sodanjälkeisissä oikeudenkäynneissä tulleet ilmi.”

Rintamantakaiset sotavankisurmat olivat pääasiassa sotavankileirien ja erityisesti päämajan linnoitusosaston ja armeijakuntien esikuntien alaisten L-sotavankikomppanioiden ongelma. Kummissakin sotilaat toimivat vartijoina.

L-sotavankikomppaniat toimivat rakennus- ja tietyötehtävissä aivan rintamalinjan takana. Se houkutteli vankeja yrittämään pakoa. Toisaalta juuri L-komppanioissa sotavankeja kohdeltiin varsinkin syksyyn 1942 saakka ”heidän käytöksestään riippumatta paljon huonommin kuin missään muualla ”, Kujala kirjoittaa ja kysyy ”On vaikea ymmärtää, miksi muissa välittömästi joukko-osastojen alaisissa sotavankimuodostelmissa meno oli sotavankien kannalta siedettävämpää.”

Myös rintaman takaiset sotavankisurmat kasautuivat jatkosodan kahteen ensimmäiseen vuoteen ja Kujalan mukaan ”aivan samoista syistä kuin rintamasurmat”. ”Revanssihenki, kostonhalu, ryssänviha ja yksilöön liittyvät syyt näyttelivät myös leirisurmissa suurta osaa, mutta motiivitausta oli nyt osaksi erilainen kuin rintamalla. Taistelutilanteessa suurin osa rintamamiehistä piti antautuneiden vihollisten surmaamista kunniattomana ja upseerien oli usein erittäin vaikeata saada joku suostumaan ampujaksi. Sotavankileirien rivimiesvartijoilla oli sitä vastoin usein hyviä syitä ampua varoittavaksi esimerkiksi valitsemansa vanki.”

Rintamantakaisissa vankisurmissa syyt saattoivat olla vähäisiä. Kun ylhäältä päin tiukennettiin vartioimismääräyksiä ja tähdennettiin vartijoiden olevan oikeusvastuussa vankien päästessä karkaamaan, kynnys aseen käyttöön aleni. ”Alaikäisyydestä johtunut kypsymättömyys, sotilaskoulutuksen puute, pelko, julmuus, vammautumisesta johtunut kostonhalu, mielenterveysongelmat ja alkoholin sekä lääkkeiden väärinkäyttö toimivat useiden sotavankisurmien pontimena.”

”Kaikista sotavankeihin kohdistuneista rikoksista tuomituista viidesosa todettiin täyttä ymmärrystä vailla olevaksi.”

Kujalan näkemyksen mukaan merkittävän osan sotavankisurmista aiheutti soveltumattomuus vartijaksi. Oulussa joulukuussa kirjansa esittelyluennossa Kujala mainitsi myös kehitysvammaisuuden tarkoittaen ilmeisesti henkisesti kypsymättömän sopimattomuuden aseen kantamiseen.

Otsikon ”Tehtäviinsä sopimattomia vartijoita” alla Kujala mainitsee muun muassa vankisurman tehneen 17-vuotiaan ilmasuojelumiehen. ”Sodan jälkeen hänet todettiin silloisin käsittein vähämieliseksi.”

Toinen ilmasuojelumies, joka ampui syksyllä 1942 kaksi sadonkorjuussa ja metsätöissä auttanutta ”halutonta” vankia, oli mieleltään terve, mutta iältään vain 18-vuotias ”eikä ollut saanut sotilaskoulutusta. Hänen liipaisinsormensa näytti olevan sitäkin herkempi”. ”On syytä epäillä, ettei alaikäinen ampuja edes täysin ymmärtänyt tekojensa vakavuutta”, Kujala päättelee.

Salmilainen korpraali, parakkialiupseeri, ampui sotavankileiri 14:llä juutalaisen neuvostosotavangin helmikuussa 1942. Korpraali oli ”virkaintoinen ja muksautteli nyrkillään sotavankeja, jos vain jotakin asiantynkää ilmeni. Venäjäntaitoisena hän antoi myös sanallisen ruoskansa viuhua näiden päiden yllä.” Korpraali katsoi juutalaissotilaan ansainneen rangaistuksen jossakin asiassa ja rangaistuksena hän pani juutalaissotilaan pyörittämään tyhjää tahkoa. Kun vanki lopetti järjettömän työtehtävän, korpraali ampui hänet. Korpraalin sanottiin vihaavan juutalaisia, ”joten kysymys oli paitsi raakuudesta myös antisemitismistä”. Korkeimpaan oikeuteen tulleista oikeustapauksista tämä oli ainoa antisemitismistä johtuva, Kujala sanoo.

Korkeimmassa oikeudessa todettiin 213 henkilöstä täyttä ymmärrystä vailla oleviksi 22 henkeä eli kymmenesosa. Heistä 20 sai tuomion sotavangin surmaamisesta.

Kujalan kuvaamissa vartijoissa oli kostajia, näin muun muassa Suomen Mineraali OY:n Tuusniemen asbestitehtaalla, jossa pahoinpideltiin vankeja raa’asti ja kolme työstä kieltäytyvää ja vastahakoista vankia ammuttiin.

Eräs vartijoista oli huumorin varjolla simputtaja. Toisessa tapauksessa ankarana ja kovaotteisena työnjohtajana sotavankileiri 1:llä Köyliössä toiminut kersantti L. ampui humalapäissään suomensukuisen upseerisotavangin, luutnantti Leon Jakovlevin, joka oli jäänyt saksalaisten sotavangiksi Stalingradissa 16.9.1942 ja suomensukuisena joutunut vankienvaihdossa suomalaisille. Kersantti epäili hänen tahallaan saattavan traktorin toimintakelvottomaksi. Humalapäissään hän vei 6.6.1944 Jakovlevin vankihautausmaalle aikoen pelotella hänet tunnustamaan. Vanki tarjosi kersantille ja paikalla oleville tupakkaa, mutta se ei kelvannut. ”Jos uskomme näitä suomalaisia, Jakovlev hermostui epäkohteliaisuudesta (ja myös kolmannen asteen kuulustelustaan) ja yritti lyödä kersanttia nyrkillään. Kersantti ampui hänet siihen paikkaan.”

Kujala kommentoi tapausta: ”Neuvostosotilaan keskimääräinen elinaika Volgan ylityksen jälkeen Stalingradissa lienee ollut noin vuorokauden mittainen. Jakovlev oli selvinnyt Stalingradin helvetistä menettääkseen humalaisen oikusta henkensä”.

Sotavankileiri 9:n alaisessa työpisteessä Inarin Pirttijärvellä ammuttiin vuodenvaihteessa 1941 – 1942 kuusi vankia. Kujala sanoo työpisteen työkulttuurista ”Syrjäisessä työpisteessä vallitsi melkoinen mielivalta”. Työpisteen ampumisista oli laadittu totuudenvastaisia pöytäkirjoja. Vartiopäällikkönä oli heikkojen hermojen takia rintamapalvelukseen kelpaamaton alikersantti, joka joulun ja oman kotiuttamisensa lähestyessä oli ostanut saksalaisilta juhlaviinaksia. Seurauksena oli vartijoiden käsistä ryöstäytynyt juopottelu ja ammuskelua.

Suomussalmella toimivan sotavankikomppania L-91:n päällikkö, luutnantti, lavasti tammikuussa 1942 11 sotavangin kapina- ja karkaamisyrityksen, ”joka tietenkin päättyi vankien ampumiseen”.

Kahdessa muussa L-91:n sotavankisurmajutussa surmattiin yhteensä 13 ja äsken mainitussa jutussa 11 uhrin lisäksi vielä 12. vanki, ”joten kyseinen sotavankikomppania oli melkoinen laittomuuden tyyssija”, Kujala luonnehtii kirjassaan.

Sotavankisurmia oli eniten IV:ssä ja Kannaksen armeijakunnassa, mutta Kujalan mukaan lähes kaikkien armeijakuntien esikuntien upseereiden jonkinlaisesta liittymisestä sotavankisurmiin on tietoja ja melkein jokaisen armeijakunnan alaisissa sotavankikomppanioissa syntyi sodan jälkeen vankisurmajuttuja. ”Isoja, yli kymmenen surmatun sotavangin juttuja tuli korkeimpaan oikeuteen niin IV, VI, VII kuin III:kin armeijakunnan alaisista sotavankikomppanioista.”

Kujalalle syntyneen käsityksen mukaan sotavankikomppanioiden kurin ylläpitäminen osin laittomin keinoin oli eräänlainen ”maan tapa”, jonka armeijakuntien esikunnat kaikessa hiljaisuudessa siunasivat.

Kurittomien sotavankien ampuminen sotavankikomppanioissa oli pääasiassa komppanianpäällikön ja hänen alaistensa toimintaa, ”joka kumpusi jatkosodan alkupuolen hyvitystä hakevasta ilmapiiristä”. Ampuminen oli myös vähälukuisten vartijoiden keino säilyttää kuri ja järjestys sotavankien keskuudessa.

Armeijakunnan esikunnan upseerien osuus sotavankisurmiin oli suurin IV armeijakunnan/Kannaksen ryhmän kohdalla. Siellä sotavankiupseeriksi valittiin mies, Nero, ”joka ei kaihtanut sotavankien surmaamista pienimmästäkään vastaan hangoittelusta. Armeijakunnan esikunnasta häntä painostettiin ylläpitämään terroriin perustuvaa sotavankihallintoaan.”

”VI ja II armeijakunnassa samalle paikalle istutettiin henkilöitä upseerikunnan kehnoimmasta päästä, mikä kieli toisenlaisesta asennoitumisesta.”

Kun vankien lainvastaista kurissapitoa katsottiin käytännössä läpi sormien, niiltä vartijoilta, joilla muutenkin oli taipumusta väkivaltaiseen käytökseen, ”katosivat lähes kaikki pidäkkeet”.

Suomalaisen sotilaan sodan jälkeen tekemän ilmiannon mukaan eräässä neuvostosotavangin surmatapauksessa vänrikki olisi sanonut vangista ”sen äijän lärvi oli vain kelmin näköinen ja siinä syy”.

Vankileirien arkipäivän hankaukset kovensivat vartijoiden suhtautumista vartioitaviinsa. ”Siitä huolimatta leireillä oli paljon sellaisiakin vartijoita, jotka kohtelivat vankeja asiallisesti”, Kujala korostaa varoittaessaan yleistämästä kielteisiä ilmiöitä.

Kujalan käsityksen mukaan päämajan linnoitusosastossa ei ilmeisesti pitkään aikaan edes tiedetty, mitä kentällä tapahtui, saati että mitään lainvastaisia ohjeita olisi sieltä annettu.

”Joka tapauksessa oli selvää, että päämajan linnoitusosastossakin tiedettiin viimeistään keväällä 1942, että kentällä harjoitettiin laittomuuksia.”

Päämajan järjestelyosasto määräsi 3.11.1942, että raakuuden ja mielivallan oli sotavankien käsittelyssä loputtava. Sotavankeja saivat kurinpidollisesti rangaista van ne, joilla oli siihen oikeus.

Ylipäällikkä Mannerheim puuttui heinäkuussa 1943 sotavankien kohteluun ja siinä ilmenneisiin epäkohtiin. Sotavankeja ei saanut kohdella vihan vallassa vihollisina vaan heidät tuli nähdä kovaonnisina sotilaina. Suhtautumisen tuli olla ymmärtävää ja oikeudenmukaista, vaikka järjestystä oli pidettävä tarvittaessa ankaruudellakin yllä.

Sotavankirikokset kuitenkin tutkittiin ja syylliset tuomittiin. Syyskuussa 1944 solmittu välirauhasopimus velvoitti Suomen tuomitsemaan sotarikoksiin syyllistyneet kansalaisensa. Neuvostoliitto salli Suomen sotilas- ja siviilioikeuksien tuomita rikoksiin syylliset maan omien lakien nojalla. Sodan voittaja valvoi oikeustutkintaa ja puuttui siihen yksittäistapauksissa. Suomalaiset oikeusistuimet puolestaan varoivat sitä, etteivät oikeudenkäynnit yltyneet armeijan ja poliittisen eliitin puhdistukseksi ja käsittelivät korkea-arvoisia upseereita ”aavistuksen verran muita syytettyjä helläkätisemmin”.

”Näistä varauksista huolimatta sotarikosoikeudenkäynnit täyttivät oikeusvaltion edellytykset.”

Kujala toteaa tutkimuksessaan vielä, että arviolta puolta rintamantakaisista ampumistapauksista ei edes viety oikeudenkäsittelyyn. ”Sotarikosjuttu syntyi sodan jälkeen vain, jos joku teki rikosilmoituksen.”

Artikkeli Kujalan kirjan alkuosasta on julkaistu sermones.fi:ssä 9.1.2009.

Antti Kujala: Vankisurmat. Neuvostosotavankien laittomat ampumiset jatkosodassa. WSOY 2008.