Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen on tehty satoja koulu-uhkauksia. Uhkausten tekijöitä on jouduttu viemään jopa pakkohoitoon.

Kun puuttuvat moraali ja terve järki, teot ja toimintatavat ovat mitä tahansa. Näin oli myös Suomen viimeisten sotien aikana. Kouhot, kouhastit, kaiken maailman tyhjäntoimittajat ja kiusantekijät sotilaiden sekä siviilien keskellä lisäsivät paineita, joita itse sodassa oli jo yli voimien. Lisäksi olivat toisinajattelijat.

Sari Näre ja Jenni Kirves ovat toimittaneet kirjan ”Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia”. Toimittajat ovat artikkelikokoelmallaan halunneet nostaa esiin Suomen viime sotien, erityisesti jatkosodan, yksilötason tekoja ja kokemuksia. ”Yksilöiden tasolla sodalla on taipumus nostaa esiin ihmisyyden pimeitä puolia, joita emme rauhallisemmissa oloissa juuri näe”, esitellään kirjan takakannessa artikkeleiden sisältämiä tutkimustietoja.

Sinänsä kirjan tiedot eivät ole uusia. Niiden olemassaoloa on voinut päätellä muiden tutkimusten ja sotakirjallisuuden kautta. Ihmisen käytöstapojen arvaamattomuus näkyy myös tämän päivän rauhan ajassa. Rauhan ajan teoista kertovat muun muassa lähiväkivaltatapaukset kodeissa, kouluissa, oppilaitoksissa ja työpaikoilla sekä koulujen joukkosurmissa. Kaiken aikaa ovat kuitenkin varmaa Stalinin vankisaariston kokeneen kirjailija Alexandr Solzhenitzyn sanat: ytimeltään kestäviin ympäristöllä ei ole merkitystä.

Toimittajien omien tiedeartikkeleiden lisäksi Ruma sota-teoksessa esittelevät tähänastisten tutkimustensa tuloksia tutkijat Ilkka Levä, Ville Kivimäki, Tuomas Tepora, Jussi Turtiainen ja Atte Oksanen. Väitelleitä tohtoreita heistä ovat filosofian tohtori Ilkka Levä Helsingin yliopiston historian laitokselta, valtiotieteen tohtori Helsingin yliopiston sosiologian dosentti Sari Näre sekä yhteiskuntatieteiden tohtori Atte Oksanen, joka on Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian dosentti.

Ruma sota-teos jakautuu osioihin Uhri ja pyhä, Pelko ja viha, Arki ja trauma. Uhri ja pyhä-jaksossa Kirves kirjoittaa sensuurista ja propagandasta jatkosodassa, Nären artikkelin otsikko on ”Päin ryssää – lapset ja nuoret sukupolviväkivallan uhreina” Teporan kirjoittaessa otsikolla ”Elävät vainajat – kaatuneet kansakuntaa velvoittavana uhrina”.

Pelko ja viha-osion tutkijoista Kivimäki tarkastelee rintamaolosuhteiden tapauksia tuoden esiin makaaberejakin esimerkkejä, joille sotakavereilta ei herunut hyväksyntää. Kammoksuen suhtauduttiin kaveriin, joka katkoi jäätyneiden vihollisten jalkojen tuoden ne sulamaan, jotta saisi saappaat irrotettua. Vihollisen pääkallo saatettiin joskus panna johonkin näkösälle, ja sekin saattoi ehkä mennä, kun lääkäri sai pirtureseptiä vastaan erään miehen irrottamaan vihollisen pään lääkärille muistoksi. Mutta siinä vaiheessa tehtiin joukkueen johtajallekin selväksi, ettei vihollisen kaatunutta tule häpäistä, kun tämä lääkärin teosta innostuneena kävi leikkaamassa vihollissotilaan pään keittäen siitä padassa lihat irti.

”Tämä keitoshomma ja kallon sijoittaminen asuinkorsuun näkyvälle paikalle alkoi ottaa aivoon. Ei enää korttipelikään rentouttanut, vaan hermot kireinä oltiin ärtyneitä. Usein yöllä vartiovuorojen vaihtuessa pääkallo pudotettiin lattialle tai viskattiin ovesta ulos”, kertoo Kivimäen käyttämä lähde.

Vahvemman sotilasidentiteetin omaksunut upseeri sai vastaansa rivimiehen: nämä pitivät kiinni siviili-identiteetistään ja niihin liittyneistä normeista, joiden mukaan edes vihollissotilaan ruumista ei saa silpoa eikä asetella esille, tapauksista kirjoittanut Kivimäki itse toteaa. ”Pelkän vihollisen tai kuoleman symbolin sijaan he tunnistivat pääkallossa itsensä kaltaisen ihmisen. Jokin raja kuolemaan vihkiytymiselläkin.”

Moraalin ja terveen järjen puuttuminen koski ainoastaan poikkeuksia tavallisten sotilaiden joukossa. Lisämurheita ja hankaluuksia he kuitenkin pystyivät järjestämään samalla pilaten kaikkien sotilaiden mainetta tämän päivän sotatutkimuksiin saakka. Yleinen kuva suomalaisesta sotilaasta on, että he olivat nöyriä ja rohkeita poikia.

”Pojista rintamalla” kasvoi oma, kiinteä toveriryhmänsä, jossa merkillisesti yhdistyivät kuolemanvakavuus ja veijarimaisuus, kuvaa Kivimäki. Hänen artikkelinsa yhteydessä olevassa nimeämättömässä ja päiväämättömässä valokuvassa vihollissotilaiden ruumiiden ympärillä ei riehuta, ei pelleillä eikä tanssita voitontansseja. Ilmeissä on vain toteavaa vakavuutta.

Nöyrät, herkät ja rohkeat suomalaispojat ovat huumorintajuisia. Sitä he olivat myös kauhujen ja ruman sodan keskellä sodassakin. Erään kerran kaatuneiden vihollisten ohi kulkevat puhelinmiehet pistivät hangessa makaavan käsi pystyyn jäätyneen vihollissotilaan peukalonhankaan puhelinlangat kehottaen: pidähän noita joutessasi.

Teko jäi kuitenkin veijarimaisuudeksi ryöstäytymättä makaaberiksi, jonka merkit kyllä tunnistettiin.

Sotamuistojen keruu vainajilta oli myös sotilaita jakavaa. Eräs komppanianpäällikkö kertoo antaneen sille hiljaisen siunauksensa, mutta itse ei tehnyt samoin ”se oli minusta hieman epäinhimillistä hommaa”. Sotilaat selvittivät sotamuistojen keruuta veijarimaisuudellaan. Kun eräältä vainajalta löytyi ruplia, suomalainen sotilas kiitti häntä kädestä pitäen.

Pojat olivat poikia, on todettu eräässä artikkelin haastattelussa.

Vihollisen reppuun tutustuminen toi esiin eräässä tapauksessa merkkejä ihmissyönnistäkin. Oikeaa ruokaa ei aina ollut itsellä eikä vihollisella.

Vaikka makaaberit ilmiöt jatkosodassa olivat poikkeuksia, niitä esitellään Ruma sota-kirjassa, koska kirjan sisältämät tutkimukset ovat paneutuneet juuri niihin. Kivimäki kirjoittaa: ”Mielestäni etulinjamiesten sotaa ei voida kuitenkaan ymmärtää kajoamatta makaaberin väkivallan kokemukseen. Sodan karmea olemus on elimellinen osa rintamakokemusta, sen kautta kaikki muukin saa merkityksensä. Puhdetöiden, juoksuhautaelämän ja letkeiden rintamakaskujen tutkiminen jää vain pintakuohujen kuvailuksi, jos kokemuksen ytimeen ei kajota”.

Sodan kauhut eivät jättäneet sotilaiden mielenmaisemaa koskemattomaksi. Mielenterveysoireista kärsivät kymmenettuhannet suomalaissotilaat, joista arviolta 18 000 sai talvi- ja jatkosodassa psykiatrista hoitoa. ”Mielen murtuminen ei ollut seurausta vain omakohtaisesti koetuista kauhuista, vaan myös oma aktiivinen väkivalta traumatisoi”, Kivimäki tulkitsee mielenterveystilastoja.

Ruma sota jäi sotilaiden mielenmaiseman rasitukseksi erityisesti, jos ei osannut jakaa kokemuksiaan muiden kanssa. ”Psykologinen trauma on pitkälti juuri kärsijänsä kykenemättömyyttä jakaa kokemustaan kollektiivisesti, kauhean tiedon eristämistä ympäristöstään.”

Myös kirjailija Sofi Oksanen on maininnut postraumaattisuuden. Joku on tehnyt itsemurhan sen jälkeen kun on pelastunut kauheista paikoista. Selitys teolle on siinä, että kyseinen henkilö ei ole kestänyt muistaa tekoja joita on itse tehnyt.

Sodassa on joutunut tekemään vastoin tahtoaankin sellaista, mitä ei olisi halunnut tai voinut tehdä

Ruma sota-teoksessa tutkimuksiaan esittelevä Atte Oksanen on paneutunut alkoholin ja piristävien aineiden käyttöön sodassa. Hänen artikkelinsa otsikko on ”Kenraalit vauhdissa ja sotilaat sammuksissa – sotaa huumeissa ja humalassa”.

Toisessa maailmansodassa käytettiin piristeinä aineita, joiden vasta myöhemmin tiedettiin olleen huumeita kuten amfetamiinia ja heroiinia. Amfetamiinista koostuvan Pervitinin käyttöä oli myös suomalaisilla sotilailla. Amfetamiini lisäsi kehon vireystilaa samanaikaisesti kun herkkyys esimerkiksi kivulle, nälälle ja janolle vähenee. Hakkapeliitta-lehti teki keväällä 1941 jutun ”Sotasisua pilleristä”. Höökipilleriksi nimitettyä Pervitinä annettiin Suomessa erityisesti kaukopartion miehille.

Oksasen mukaan jatkosodan armottomasta puolustustaistelusta huolimatta amfetamiiniin turvautuva johtaja oli riskitekijä. Sodan kiivaudessa amfetamiini saattaa vahvistaa itsetuntoa liikaakin. ”Pullistunut ego ei johda myönteisiin seurauksiin normaaleissakaan olosuhteissa. On melko todennäköistä, että osa sodan virhearvioinneista johtui piristeiden ja väsymyksen hämärtävästä vaikutuksesta.”

Eräs artikkelin muistelija kertoo naapurikorsun vänrikistä, joka elokuvissa istuessaan pisteli suuhunsa ”pastilleja”. Hän antoi kertojalle yhden sanoen pastillien olevan heroiinia. Sodan jälkeen kertoja kohtasi vänrikin istumassa puiston penkillä ”täysin poissaolevana, mutta tunsi kyllä minut”.

Parhaiten sodan aikaisista huumeista on tunnettu alkoholi. Oksanen on kertonut viinan hankinnoista ja viinaan sortumisista, joista yksi on Viipurin 20. prikaatin II pataljoonan komentajan henkilökohtainen tragedia. Lapin sodan alussa tapahtunut viinan ryöstely ja juopottelu Tornion Pikku-Berliinissä on kuvattu myös.

Oksanen pohdiskelee artikkelinsa lopussa mahdollisuutta, että nykyisellä psyykenlääkkeiden turhalla käytöllä olisi psykohistoriallinen painolasti, joka johtuisi siitä, ettei sotien traumoja ole osattu Suomessa kunnolla käsitellä vaan on turvauduttu pulloon tai puukkoon.

Levän artikkelin otsikko on ”Linjaan vaiko hautausmaalle! – metsäkaartilaisten kokemushistoriaa 1941 – 1945”. Levä toteaa artikkelinsa alussa, että harva muu asia on niin tyystin salamyhkäisen häpeän peitossa suomalaisessa historiakertomuksessa kuin jatkosodan liikekannallepanon jälkeiset ja sodanaikaiset rintamapaot sekä metsäkaartilaisten pitkät piileskelykaudet metsissä, joissa he välttelivät etsijöitä henkensä kaupalla.

Talvisodan aikana marginaaliseksi jäänyt karkuruus kasvoi jatkosodan hyökkäys- ja perääntymisvaiheissa vuosina 1941 ja 1944. Jo kutsuntoja pakoiltiin. Jukka Kulomaan tutkimuksiin perustuen Levä sanoo vuosina 1941 – 1944 karkaamisesta ja pelkuruudesta syytettyjä olleen ainakin 18 000 miestä. Jos tilastoon otetaan mukaan karkaaminen ja sotapelkuruus, palvelukseen saapumatta jääminen, luvaton poistuminen ja lomalta palaamatta jääminen, nousee kokonaismäärä 30 000 miehen tienoille, Levä laskee. Asepalveluksessa oli kaikkiaan 650 000 miestä. Kulomaan mukaan näistä noin 30 000 miehestä yli puolet voi luokitella varsinaisiksi karkureiksi.

Kesällä 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikana moni sotilas myös harhautui joukoistaan. Neuvostoliiton joukkojen eteneminen synnytti monessa pakokauhua ja hermot pettivät.
Levä ei keskitykään artikkelissaan näihin karkuruuksiin vaan poliittisesti motivoituneen karkuruuden kokemushistoriaan. Tätä karkuruutta hän nimittää metsäkaartilaisuudeksi.

Sotaa edeltävässä ilmapiirissä kommunistit katsoivat, ettei heillä ollut vaihtoehtoja. Eräs metsäkaartilainen kuvaa yleistä ilmapiiriä: ”se kommunistiviha oli suuri … Oli sitten suomalainen tai venäläinen …” Toinen suojeluskuntalainen kuvaa, että hänen asuinpaikkakunnallaan koko 1930-luku oli kiihotusta sotaan. ”Kaikkien oletettiin liittyvän suojeluskuntaan, ja ellei liittynyt, leimattiin ryssäksi.”

Levä on kuvannut rintamalle palautettujen ja metsäkaartilaisten kovaa kohtelua. Rintamalle palautetuilta saatettiin leikata hiukset tai heille osoitettiin vaarallisia esteenrakennustöitä yksikön etumaastossa. Vaihtoehtoja saattoivat olla vain lähtö linjaan tai kuolema.

Metsäkaartilaisten yleinen kohtelu oli sosiaalista hylkäämistä, väkivallalla uhkaamista ja vaikenemista. Levä katsoo, että tämän vuoksi sodan ja karkuruuden perintö jäi osin käsittelemättä ja synnytti sotaveteraanien kokemusta koskevaa vaikenemisen kulttuuria, jossa metsäkaartilaisiin kohdistunut vihalataus kätkettiin vaikenemalla. ”Näin siitä on jäänyt jälkipolvienkin mieliin uhkaava hiljaisuuden muuri, mikä on voinut vaikuttaa psykosomaattisesti metsäkaartilaisiin.”

Postraumaattisina oireina metsäkaartilaisilla on saattanut ilmetä vainoharhaisuutta. Eräs heistä kantoi vanhojen suojeluskuntalaisten pelossa pistoolia monta vuotta sodan päättymisen jälkeen.

Myöskään kieltäytyjän uskonnollista vakaumusta ei aina kyetty kunnioittamaan. Levä kertoo tapauksesta, jossa erästä Jehovan todistajaa oli lyöty tämän kieltäydyttyä asepalveluksesta ja sanottu ”koeta nyt uskollasi pysäyttää hyökkäys, jos voit”.

Nären artikkelin ”Turvasäilöön ja keskitysleirille – poliittisten vankien kohtelu sodan aikana”. sisältö on samansuuntainen Levän artikkelin kanssa tavoissa, joilla toisin ajattelijaa saatettiin kohdella. Vankilatuomio saattoi saada lisäkseen muuten kovaa kohtelua. ”Vaikka Suomi johtaa länsimaisia väkivaltatilastoja, maassamme on usein vieläkin tapana epäillä uhria ja suhtautua epäuskoisesti varsinkin normaaleista poikkeaviksi katsottuihin väkivallan muotoihin.”

Näre sanoo artikkelinsa olevan alustava kokemushistoriallinen kuvaus poliittisten vankien elinolosuhteista sotaa edeltävänä aikana ja sodan oloissa. Hän kuvaa artikkelissaan poliittisten vankien, niin sanottujen rauhanaktivistien sekä kommunistien sodan aikaisia oloja vankiloissa, Pärmin pataljoonassa ja leireillä Säämäjärvellä ja Koverissa.

Poliittiset vangit vapautettiin syyskuussa 1944. Jatkosodan lopussa heinäkuussa 1944 turvasäilövankeja on tilastoitu 342, joista naisia 76.

Näre kertoo artikkelissaan talvi- ja jatkosodan aikana poliittisista syistä turvasäilöön otetuista. ”Talvisodan aikana turvasäilöön suljettiin pari sataa henkilöä, joista suurin osa pääsi vapauteen vapunaattoon 1940 mennessä. Enimmillään talvisodan aikaisten turvasäiliöläisten määrä on kirjattu olleen sodan lopussa: maaliskuun puolivälissä heitä oli 265, joista 27 oli naisia. Jatkosodassa tilastoitujen valtiollisten vankien määrä heinäkuussa 1942 oli sama, mutta naisia tuplasti enemmän. Eduskunnalle heitä esitettiin olevan vuoden 1943 marraskuun puolivälissä 299, joista 188 oli tuomittu maanpetoksesta.”

Näre kertoo yksittäisten henkilöiden esimerkeillä toisinajattelijoiden kohtelemisesta. Hän sanoo erityisesti lapuanliikkeellä olleen vaikutusta toisinajattelijoiden kohteluun jo ennen sotia. Kommunisteja vietiin Tammisaaren pakkotyölaitokseen. Huonon kohtelun vuoksi vangit aloittivat Tammisaaressa ja Hämeenlinnan vankilassa syömälakon. Näre kuvaa, miten syömälakossa olevia raa’asti pakkoruokittiin.

Näre kertoo, että jatkosodan aikana Köyliön vankilassa vuoteena oli vain patja ilman peittoa ja lakanoita, peseytymis- ja käymälätilat olivat puutteelliset sekä työpäivät kymmentuntisia. Työnormien alittuminen johti ruoka-annosten pienentämiseen.

Poliittisia vankeja vietiin myös Itä-Karjalaan ”keskitysleireille” kuten Näre kuvaa. Näistä Sähköistetyllä piikkilanka-aidalla eristetty Koveri sijaitsi parinkymmenen kilometrin päässä Aunuksesta. Koverin leiriä kuvasi kieltotaulu: ”Leiriä lähestyminen kielletty. Yön aikana ammutaan varoituksetta”. Muita ”keskitysleirejä” olivat Jalkala, Säämäjärvi ja Kangasjärvi. ”Keskitysleireille siirrettiin varsinkin rintamakelvottomiksi katsottuja kommunisteja ja rauhanaktivisteja. Joukon johtajia joutui varsinkin pahamaineiselle Säämäjärven leirille, joka sijaitsi noin 12 kilometriä Jessoilan asemalta ja jossa oli arviolta 180 – 250 vankia.”

Leireillä käytettiin hivutustaktiikkoina vilussa ja nälässä pitämistä. ”Vankien nöyryyttäminen rankaisemalla perustarpeiden tyydyttämisestä merkitsee olemassaolon oikeuden kieltämistä, mitä viestiä eri tavoin viljeltiin”, Näre kirjoittaa. Nälkä johtui myös yleisestä elintarvikepulasta, mutta Närellä on käsitys, että vankeja pidettiin nälässä myös tarkoituksella. ”Keskitysleirillä nöyryyttämisen logiikkaan kuului vartijoiden ylijäämäruuan hävittäminen samalla kun vangit näkivät nälkää.” Kun metsätöissä olleet vangit löysivät ruokaa, ruoka pyrittiin tuhoamaan. Vartijat pakottivat kaivamaan kovaan tiehen kuopan, johon vangit joutuivat hautaamaan keräämänsä sienet. Kalastuksesta yllätetty sai kuulla luodin vihellyksen korvissaan.

Miehet oppivatkin syömään muun muassa sisiliskoja, sammakoita ja käärmeitä. Erään tiedon mukaan miehet söivät 15 mätää hevosenraatoa. Eräs Aitto-oja niminen vanki oli eräänä aamuna kuumeessa eikä olisi voinut lähteä työhön. ”Lääkärin lähdettyä potilasta tartuttiin jaloista ja kiskaistiin ylälaverilta päälleen lattialle… kersantit raahasivat hänet ulos lyöden ja kolhien … tämän oli yhä vertavuotavana ja täristen mentävä töihin. Hän tointui … monet vastaavanlaiset tapaukset päätyivät kuolemaan.”

Pärmin pataljoonaksi kutsuttiin poliittisista miesvangeista koottua erikoisyksikköä. Pataljoonaa sai nimensä komentaja Nikke Pärmin mukaan. Jääkärikoulutuksen saanutta majuri Pärmiä kuvataan omaperäiseksi hahmoksi, jolla oli tapana lausua t-kirjaimet d:nä. Pärmiä on kuvattu ”yhtä aikaa sekä rämäpäisen hulluksi että tyhmän lapselliseksi”. Lieneekö hän siis kuulunut niihin ihmistyyppeihin, joita Nivalan konikapinassa nimitettiin kouhoiksi?

Pärmin pataljoonaan otettiin poliittisten vankien lisäksi kriminaalivankeja Pelsolta ja muista vankiloista. Kerran pataljoonalaisia – suomalaisia – yritettiin viedä etulinjaan polkemaan miinakenttää. Näre kertoo tapauksen, jossa tukikohdan päällikkö luutnantti Aalto pysäytti hankkeet. Aalto oli kuullut pataljoonalaisia kuljettaneelta henkilöltä, että kuljetettavat puhuvat suomea ja oli tullut tarkistamaan asian. Hän oli välittömästi todennut, että hän ainakaan ei lähetä heitä miinakentälle, ”kun kerran olette suomalaisia”.

Nären mukaan Suomessa 1930-luvulla vasemmisto-opposition hiljentänyt sisäpolitiikka ei ole voinut jäädä huomaamatta itäisessä naapurissa. ”Kun kartoitetaan sotaan johtaneita syitä, on kansallista itsepetosta sulkea silmänsä poliittisten toisinajattelijoiden kohtelulta 1930-luvun Suomessa. Heidän edustamansa näkökulman tukahduttaminen korosti ulospäin sellaista vaikutelmaa kuin suomalaiset olisivat kuohuneet ryssävihassaan. Kun julkista tilaa veivät ääriryhmien kiihkoisänmaalliset ja sotaisat äänenpainot, ne on voitu toisen näkökulman puuttuessa julkisesta keskustelusta helposti tulkita laajaakin kannatusta saaneiksi mielipiteiksi.”

Näre tekee artikkelissaan voimakkaita tulkintoja. Hän katsoo vankien käsittelyssä olleen merkille pantavaa ”eräänlaisen Guantanamo-tyyppisen ennakoivan säilöönpanon” ja vankien käsittelyn olleen saksalaistyyppistä fasistista vankilakäytäntöä. ”Keskitysleirien käyttöönotto ja niissä harjoitettu systemaattinen terrori poliittisia vankeja kohtaan muistuttaa natsien keskitysleirejä ja kertonee osaltaan yhteistyöstä natsien kanssa.”

Levä samoin kuin Näre ovat käsitelleet yleensä sota-aikaa edeltävää poliittista ilmapiiriä, jonka ilmenemistä kasvatusperiaatteissa on käsitelty teoksen alkupuolella Nären tutkimuksessa otsikolla ”Päin ryssää! – lapset ja nuoret sukupolviväkivallan uhreina”. Nären mukaan ”yhteiskunnassa vallitseva militaarinen eetos vaikutti myös kasvatuskäytöntöihin”. Artikkelissa todetaan Suomen saaneen kasvatuskäytäntöihin paljon vaikutteita Saksasta. ”Esimerkkinä tästä oli Arvo Ylpön edustama neljän tunnin syöttövälejä ohjeistanut imetysoppi”. Lapset kasvatettiin kiintymyssuhteisiin, joissa tunteisiin on turha vedota.

Nären mukaan Saksassa harjoitettu musta pedagogiikka on jopa nähty keskeisenä syynä natsismin nousulle. Ks. sermones.fi:n artikkeli ”Nahkiaiset – die schwarze Pädagogik” 20.9.2007.

Sodassa ikävöitiin toista sukupuolta. Aviomiehet vaimoaan, sulhaset morsiantaan ja pojat tyttökaveriaan. Kenellä ei vielä ollut omaa tyttökaveria tai vaimoa, hän unelmoi yleensä tytöistä.
Osiossa Arki ja Trauma Näre kirjoittaa sota-ajan sukupuolikulttuurista.

Yllättävänä tietona Nären artikkelissa on, että rintaman suunnalla syntyi aviottomia lapsia. ”Usein kiinnitetään huomiota kotirintaman naisille syntyneisiin aviottomiin lapsiin, mutta useita satoja aviottomia lapsia syntyi myös suomalaissotilaiden siittäminä rintaman suunnalla.” Sukupuolisuhteita ei kuitenkaan ollut venäläisten vaan etupäässä karjalaisten naisten kanssa.

Kirjan ensimmäisessä osiossa väitöskirjaa valmisteleva Tepora kirjoittaa kaatuneista kansakuntaa velvoittavana uhrina. Kirjan viimeisen osion aiheita ovat nälkämuistot sodan pula-aikana sekä eräiden kirjailijoiden kokemukset ja johtopäätökset sodasta. Edellisen tutkimusartikkelin on kirjoittanut väitöskirjaa valmisteleva Turtiainen ja jälkimmäisen Suomen Akatemian tutkimushankkeessa mukana oleva tutkija, kirjan toinen toimittaja Kirves.

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.), Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. WSOY 2008.