Vain kuusi lukua sisältävä Uuden Testamentin Galatalaiskirje on punnittua puhetta, sillä siitä kirjoitettiin aikansa painomenetelmillä minuutissa vain pari kolme kreikankielen tavua.

Kirjeen lähettäjä apostoli Paavali oli punninnut kultavaa’alla myös kirjeen tarkoitusta palvelevan rakenteen.

Näitä kahta Galatalaiskirjeen muotoa, sanoja ja rakennetta, avaa rovasti Jorma Kivirannan jouluksi ilmestynyt Galatalaiskirjeen selitysteos, kommentaari ”Vapauteen Kristus vapautti meidät”.

Kirjeen muotojen sisältönä ovat uskonvanhurskaus ja kristityn vapaus. Perustana sisältöjen tarkastelulle on kreikankielinen alkuteksti sekä kolmen eri raamatunkäännöksen peilaaminen kreikankieliseen alkutekstiin, josta Kiviranta on esittänyt käsittelemissään kohdissa myös oman käännösehdotuksensa vastaavasti kuin WSOY:n vuosina 2007 ja 2008 julkaiseman Kristinuskon vaikuttajat sarjan tutkijat ovat kääntäneet Paavalin, Augustinuksen ja Martti Lutherin tekstejä.

Kolme rinnakkaista raamatunkäännöstä ovat Vanha Kirkkoraamattu vuodelta 1878 (VKR 1878), Kirkkoraamattu 1938 (KR 1938) ja Kirkkoraamattu 1992 (KR 1992).

Kivirannan kommentaarissa kulkee rinnakkaistekstinä otteita uskonpuhdistaja Martti Lutherin Galatalaiskirjeen selityksestä sen uusimpana suomennoksena vuodelta 2003.

Keille ja minkä vuoksi Galatalaiskirje on kirjoitettu?

Kiviranta katsoo Paavalin kirjeen vastaanottajien olevan Vähän Aasian Galatian provinssin pohjoisen alueen, Galatian maakunnan, kristittyjä. Tässä hän tukeutuu raamatuntutkijoilta eniten kannatusta saaneeseen käsitykseen, että Paavali tarkoitti Galatialla pohjoisessa sijaitsevaa maakuntaa, johon alkuperäiset nimitykset Galatia ja galatalaiset historiallisesti liittyivät.

”Galatian seurakunnat” – jolla nimellä ”minä Paavali ja kaikki kanssani olevat veljet” tervehtivät kirjeen vastaanottajia – olivat syntyneet Paavalin ja hänen matkatovereidensa lähetysmatkojen aikana 40-luvun loppu- tai 50-luvun alkuvuosina. Ensimmäisen kerran Paavali julisti Galatiassa evankeliumia jouduttuaan sairastumisensa takia jäämään sinne pidemmäksi aikaa.

Nimi ”galatalaiset” juontuu Vähän-Aasian keskialueille, nykyisen Turkin pääkaupungin Ankaran ympäristöön 300-luvulla eKr muuttaneesta gallialais-kelttiläisestä asutuksesta. Galatalaiset olivat sotaisa, väkivaltainen sekä yläluokkainen muuta väestöä alistava kansanheimo. He perustivat oman kuningaskunnan, mutta joutuivat alistumaan Rooman vallan alle vuonna 64 eKr. Heidän mukaansa provinssin kaikkia asukkaita alettiin kutsua galatalaisiksi.

Provinssin muut asukkaat eivät olleet pohjoisia maahanmuuttajia vakaampia. Muun muassa fryygialaisen kantaväestön keskuudessa oli pitkään vaikuttanut ”uskonnollisesti yliherkistynyt ilmapiiri”. Pienestä Pessinus-kaupungista levisi Kybele-jumalattaren palvonta laajalle, lopulta Roomaan asti. Provinssin eteläosassa, Lystrassa, saarnanneita Paavalia ja toista apostolia Barnabasta oli luultu Hermekseksi ja Zeukseksi.

Galatian kulttuuri oli sekoitusta fryygialaisesta, kelttiläisestä sekä kreikkalaisesta ja roomalaisesta kulttuurista. Uskonnolliset käsitykset olivat sekoittuneet.

Paavalin ensimmäinen lähetysmatka 40-luvun puolivälissä oli suuntautunut muuan muassa Galatian provinssin eteläosiin. Toisella ja kolmannella lähetysmatkalla Paavali kulki Galatian maakunnan ja Fryygian halki.

Kristinuskoon kääntyneissä oli syntynyt rakkaus Paavaliin. He olivat olleet valmiit antamaan hänelle ”vaikka silmät päästänsä, jos se olisi ollut mahdollista” kuten Paavali kirjoittaa.

Mutta nyt, hänen edellisen käyntinsä jälkeen, Galatiaan oli saapunut ”toisenlaista evankeliumia” julistavia opettajia. He olivat juutalaiskristittyjä, jotka eivät olleet luopuneet juutalaisuudesta uskonnollisesti. He vaativat pakanakristityiltä ympärileikkausta sekä juutalaisuuden perinteisiä tapoja. Kivirannan tutkimuksessa heistä käytetään nimitystä ”judaistikristityt”.

Paavali oli kohdannut judaistikristittyjä Syyrian Antiokiassa ja oli ollut mukana keskusteluissa heidän kanssaan myös Jerusalemissa. Keskustelut ja kohtaamiset heidän kanssaan olivat olleet vaikeita ja hän oli päätynyt näkemykseen, että judaistikristityt olivat vääriä veljiä eli valeveljiä ja he julistivat toista evankeliumia kuin mitä hän itse julisti ja jonka Galatian kristityt olivat uskoneet.

Paavali perustelee jo kirjeensä alkupuolella, että hänen näkemyksensä on yhteneväinen apostolien ja Jerusalemin seurakunnan vanhimpien uskonkäsitysten kanssa.

Paavali itsekin oli juutalainen, ja uskonnollisesti juutalaisuuteen perehtyneenä hän osasi tarttua judaistikristittyjen opetuksen juuriin.

Kiviranta kertoo kommentaarinsa asiayhteyksistä, että Apostolien tekojen eräissä tapahtumakuvauksissa ja erityisesti Galatalaiskirjeessä nousee esille tietty ryhmä juutalaisia, joiden kanssa Paavalilla oli jatkuvasti vaikeuksia. ”Ryhmä on siitä erikoinen, että sen edustajat lukivat itsensä juutalaiskristittyjen, Jeesukseen uskovien ’veljien’ joukkoon. Paavalin mukaan he olivat tosiasiassa ’pariimme luikertaneita valheveljiä”.

Kiviranta jatkaa eri lähteitä käyttäen Galatalaiskirjeen taustojen selvittämistä kuvaamalla judaistikristittyjä. ”Heitä näyttäisi olleen mukana useassakin juutalaiskristillisessä seurakunnassa, eniten kuitenkin heidän keskuspaikassaan Jerusalemin seurakunnassa. Alkuvaiheessa he eivät eronneet juuri mitenkään näkyvästi muista juutalaiskristityistä. He uskoivat Jeesukseen Messiaana ja iloitsivat uudesta uskostaan muiden juutalaisuudesta kääntyneiden kanssa. He noudattivat juutalaiskristillisyydessä yleisesti vallinneen tavan mukaisesti Mooseksen lakia ja perinteisiä juutalaisten kansallisia tapoja.”

”Aikaa myöten tämä ryhmä alkoi kuitenkin erottua johtavien apostolien näkemyksistä. Ero ilmeni erityisesti siinä vaiheessa, kun pakanuudesta kääntyneiden kristittyjen joukko alkoi merkittävästi kasvaa. Ennen pitkää pakanakristityt muodostivat varsinkin juutalaisten voimakkaimmin asuttamien alueiden ulkopuolelle selvän enemmistön. Kun Paavalin johtamilla lähetyskentillä ei pakanakristityiltä vaadittu kääntymisen ehtona ympärileikkausta eikä kristittynä elämisen tunnusmerkiksi juutalaisuuden perinteisten tapojen noudattamista, ristiriita alkoi kärjistyä.”

Perimmältään judaistikristittyjen synnyttämässä kiistassa oli kysymys uskonvanhurskaudesta ja kristityn vapaudesta, ja nämä ovat Paavalin Galatalaiskirjeen pääteemat.

Kysymys oli siis äärimmäisen hienosäikeisistä opin ja teologian aihepiireistä, ja näiden tulkinnoista alkutekstistä alkaen on Kivirannan selitysteoksessa kysymys.

Kiviranta on edennyt Galatalaiskirjeen selityksessään asiasisältöjen vaatimalla tavalla jae jakeelta analysoiden ja kappale kappaleelta kirjeen rakennetta tarkastellen yhtä hienosäikeisesti kuin Paavali käännöksestä riippuen ”hulluille”, ”älyttömille” tai ”mielettömille” galatalaisille kirjettä kirjoittaessaan.

Kiviranta toteaa Galatalaiskirjeen ydinsanoman vanhurskauttamisopin osalta olevan jakeissa 2:15 – 21 ja evankeliumin vapauden osalta jakeissa 5: 1, 13.

Kivirannan kommentaari jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee Galatalaiskirjeen taustaa. Kirjeeseen keskittyvän toisen osan pääotsikot ovat Alkutervehdys ja johdanto, Taustaa Galatian tapahtumille, Galatalaiskirjeen pääsanoma ja sen perustelut, Kristityn todellinen vapaus, Kehotuksia ja Päätössanat. Kirjan lopussa on Luukkaan kuvaamana ekskurssi Apostolien kokoukseen.

Galatalaiskirjeen pääsanoma ja perustelut jakautuu seuraaviin alaotsikoihin: Vanhurskaus ei ole lain teoista, vaan uskosta Kristukseen, Kysymyksiä galatalaisille, Abrahamin todelliset lapset, Kirottuja ”ne, jotka lain teoista ovat”, Laki ei kumoa testamenttia, Mikä on lain tarkoitus?, Usko yhdistää Jumalan lapset, Perillisen oikeudet, Paavali vetoaa galatalaisiin sekä Hagar ja Saara.

Kivirannan mukaan Paavalin raamatunselittäjän lahjat yltävät erityismittoihinsa toisiaan muistuttavissa Galatalaiskirjeessä ja Roomalaiskirjeessä. Tosin toisaalta ”Galatalaiskirjeessä Paavali on – Roomalaiskirjeen tyylistä poiketen – suorastaan tulisen kiivas väittelijä.”

Seurakuntapappina elämäntyönsä tehnyt rovasti Kiviranta puolestaan on selitysteoksensa eksegeeseillä osoittanut olevansa merkittävä tutkija.

Rakentaessaan eksegeettistä tutkimustaan Kiviranta käyttää kanonista lukutapaa eli selittää Raamattua Raamatulla. Hänen tutkimustapansa on perinteisesti luterilainen. Se myös noudattelee Timo Veijolan (Synodaalikirja 2004, Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 87) mukaan Raamatun selittämistä siten, ”ettei mitään sen yksityistä kirjaa tulisi lukea yksinään vaan yhdessä muiden kirjojen kanssa, jolloin ne korjaavat ja täydentävät toisiaan. – Kanoninen lukutapa sallii tällaisen uuden, laajentuneen merkityksen (sensus plenior), joka saadaan jonkin toisen kohdan valossa.” (Lainaus Veijolan kirjasta kommentaarin alaviitteenä.)

Mistä judaistikristityillä sitten kiikasti?

Evankeliumin ja lain suhteesta!

Abrahamin lupauksenliiton ja Mooseksen kautta saadun Siinain lakiliiton suhteista.

Kiviranta perustelee teoksen johdannossa mielenkiintoaan Paavalin Galatalaiskirjeeseen ”Kirjeen poikkeuksellisen voimakkaat kannanotot ja värikäs kielenkäyttö ovat parhaita esimerkkejä siitä, miten joku raamatunkirja voi haastaa lukijansa ottamaan tarkemmin selkoa myös tapahtumien taustoista.”

”Apostolin esille vyöryttämät hengelliset kielikuvat ja arkielämän esimerkkitapaukset vertauskuvallisine tulkintoineen herättävät mielenkiinnon myös tutkistella, millaisin perustein hän on tulkintoihinsa päätynyt.”

Seuraavassa esimerkki tavasta, jolla Kiviranta purkaa Paavalin kieltä ja ilmaisuja silloinkin kun ne ovat aikahistoriallisista ja arkielämän yhteyksistä. Purkaminen avaa lukijalle muun muassa seuraavan muuten vaikeasti ymmärrettävän jakeen Gal. 3:20: ”Mutta välimies ei ole yhden, vaan Jumala on yksi” (VKR 1878), ”Välimies taas ei ole yhtä varten; mutta Jumala on yksi” (KR 1938), ”Mutta välittäjää ei tarvita vain yhtä varten. Jumala on yksi” (KR 1992). Jaetta edeltävä ja jakeen jäljessä seuraava jae selittävät Mooseksen lain tarkoitusta.

Kiviranta on huomannut, että Paavali viittaa lain merkityksestä puhuessaan aikansa yhteiskunnassa käytössä olleeseen välimiesjärjestelmään. ”Kreikan yhteiskunnassa ’välimies’ sanaa (kreikan mesites)käytettiin maallikkotuomarista, joka saattoi toimia riidanratkaisijana riitakumppaneiden välillä tapauksissa, joita ei haluttu viedä varsinaisen oikeusistuimeen saakka. Välimiehen tehtävänä oli toimia mahdollisimman puolueettomasti, myös heikomman osapuolen etua ajatellen.”

”Jakeiden 3:19 – 20 mukaan Paavali näki välimieskäytännössä oivallisen esikuvan, jolla hän saattoi havainnollistaa Mooseksen toimintaa vanhan liiton ja Jeesuksen toimintaa uuden liiton välittäjänä.”

Välimies ei siis saanut toimia vain toisen hyväksi, vaan kummankin osapuolen hyväksi. Välimies ei siis ole yhtä eli ainoastaan toista osapuolta varten. Mooses ja Jeesus olivat välimiehinä, riidanratkaisijoina, kahta osapuolta Jumalaa ja ihmistä varten, Jumalan ja ihmisten välillä.

Mikäli Kiviranta ei olisi huomannut jäljittää Paavalin allegoriaa Raamatun ulkopuoliseen maailmaan eli ajan yhteiskunnallisiin yhteyksiin, kyseinen jae olisi voinut jäädä avautumatta. Luotettava selitys, eksegeesi, kyseisestä jakeesta olisi jäänyt tekemättä. Alkutekstin sekä löytämänsä tulkinnan perusteella Kiviranta pitää tässä raamatunkohdassa parhaimpana vuoden 1938 kirkkoraamattuun otettua käännöstä.

Paavali ilmaisee kirjeessään Galatian kristityille välistä neuvottomuutta. Hän on epätoivoinen heidän eksymisensä takia. Viimein hän tokaisee ympärileikkausta vaativia judaistikristittyjä tarkoittaen (Gal. 5: 12): ”Oi jospa ne erotettaisiin, jotka teitä houkuttelevat!” (VKR 1878), ”Kumpa aivan silpoisivat itsensä, nuo teidän kiihoittajanne!” (KR 1938), ”Saisivat kuohita itsensä, nuo teidän yllyttäjänne!” (KR 1992).

Kiviranta toteaa vuoden 1992 kirkkoraamatun käännöksestä ”Juuri näin Paavali sanoi ja tätä hän myös tarkoitti”. Lisäksi hän tulkitsee Paavalin sanat ”tahalliseksi ilkeydeksi” nimenomaan niille, jotka vaatimalla vaativat pakanakäännynnäisten ympärileikkausta. ”Paavali saattoi samalla hyvinkin viitata Galatian maakunnassa yleisesti tunnettuun pakanallisten epäjumalien Kybelen ja Attiksen pappien toimintoihin. Nuo papit harjoittivat kaiken irstautensa ohella myös itsensä kuohitsemista. Yhtä ironisesti Paavali kutsuu myöhemminkin ympärileikkauksen puolesta kiihkoilevia juutalaisia ’pilalleleikatuiksi.”

Teologisesti Paavali toisti yhä uudestaan, että joka ympärileikkauttaa itsensä, on velvollinen täyttämään Mooseksen lain kokonaan. Näin hän korosti, ettei galatalaisille aukene taivaan tie jos he uskovat judaistikristittyjen ”lumoavia” puheita.

”Sillä ei Kristuksessa Jesuksessa ympärileikkaus eikä esinahka mitään kelpaa, vaan usko, joka rakkauden kautta työtä tekee.” (VKR 1878), ”Sillä Kristuksessa Jeesuksessa ei auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus, vaan rakkauden kautta vaikuttava usko” (1938), ”Kristuksessa Jeesuksessa on yhdentekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ei. Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko” (KR 1992).

Kyseisen raamatunkohdan Gal. 5:6 tulisi Kivirannan kääntämänä olla alkutekstin mukaan sanatarkasti ”Kristuksessa Jeesuksessa ei ympärileikkaus mihinkään kelpaa, ei myöskään esinahka”.

Kiviranta tulkitsee jaetta 5:6, että torjuessaan ympärileikkauksen ja lain tekojen vanhurskauttavan merkityksen Paavali ei suinkaan väheksy hyvien tekojen tekemistä. ”Tässäkin hän suorastaan puhuu niiden puolesta.” Hän sanoo, että ”rakkauden kautta vaikuttava usko ’kelpaa siihen, mihin ympärileikkaus ja ympärileikkaamattomuus eivät kelpaa.” Kivirannan mukaan jakeen 5:6 ymmärtämiselle ovat verbit ”kelvata” ja ”vaikuttaa” avainsanoja. ”Tekstiyhteyden mukaan ne ilmaisevat toisilleen vastakkaisia asioita. Ympärileikkauksella ei ole itsessään vaikuttavaa voimaa. Sen vuoksi se on pelastuksen kannalta merkityksetön. Sen sijaan uskolla on sisäistä, ’vaikuttavaa voimaa’, ’energiaa’, jolla se kykenee panemaan asioita toimeksi.”

Kiviranta jatkaa: ”Usko panee asiat toimeksi ’rakkauden kautta’. Tämän ajatuskulun mukaan usko ilmenee rakkauden tekoina ja näyttää/osoittaa voimansa rakkaudessa. VKR 1878:n käännös ’usko rakkauden kautta työtä tekee’ on omalla vanhahtavalla suomen kielellään tavoittanut Paavalin ajatuskulusta olennaisimman. Jumalan vaikuttama rakkaus on toimelias ja uuttera”.

Vuoden 1992 kirkkoraamatun jakeen 5:6 käännöstä ”Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko” Kiviranta pitää ”tarpeettoman selittävänä”.

Hän vielä syventää selitystään muistuttaen, että rakkaus ei ole kristityn omaa rakkautta eikä lain vaatimaa suoritusta vaan Jumalan lahjaa ylhäältä.

Kiviranta viittaa myös Jukka Thurenin (1993) ja Martti Lutherin jakeen 5:6 käännöksiin.

Kiviranta katsoo, että Paavalin huudahdusta ”Vapauteen Kristus vapautti meidät” (Gal. 5:19) voi kutsua koko Galatalaiskirjeen tunnukseksi. Kristityn vapauden perusta on uskonvanhurskaus, jonka painoarvo näkyy Galatalaiskirjeessä sen käsittelyyn käytetystä sivumäärästä. Kirjeen kuudesta luvusta noin neljä ja puoli lukua on uskonvanhurskaus-käsitteen opillista esittelyä perusteluineen.

Kiviranta toteaa, että apostoli on rakentanut uskonvanhurskauden ja kristityn vapauden ympärille niin ”laajan ja vankan kokonaisesityksen, että Galatalaiskirjettä voidaan perutellusti pitää ’kristityn vapauden peruskirjana”. Tässä Kiviranta yhtyy Helsingin yliopiston edesmenneen Uuden Testamentin eksegetiikan professorin Aimo T. Nikolaisen luonnehdintaan Galatalaiskirjeestä kristityn ihmisen vapauden peruskirjana, magna chartana (Kivirannan kommentaarin alaviite s. 23. Nikolainen 1960).

Kiviranta lopettaa laajan eksegeesinsä johtopäätökseen, että kun ”Paavali on näin sanellut kirjeensä viimeiseen sanaansa, aameneen, asti, hän ojensi sen varmaan hetimmiten jollekulle veljelle, joka lähti viemään sen Galatian seurakuntiin. Siellä se varmaan kopioitiin niin moneksi kirjeeksi kuin siellä oli seurakuntia”.

Kiviranta on tehnyt merkittävän eksegeettisen tutkimuksen, joka Paavalin teologiaa ja Paavalin ajan aikahistoriaa avatessaan on samalla osoitus luterilaisesta tavasta lukea ja tutkia Raamattua kokonaan jumalallisena ja samalla kokonaan inhimillisenä kirjana – ei ainoastaan jompana kumpana.

Jorma Kiviranta: Vapauteen Kristus vapautti meidät. Paavalin kirje galatalaisille. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry. Oulu 2008.