Sotilaat tarttuivat kynään saattaakseen ahtaalle Suomen talvi- ja jatkosodan rankaisukäytäntöjä koskevan vuoden takaisen tutkimushyökkäyksen.

Syksyllä 2007 käytiin kiivasta keskustelua jatkosodan loppuvaiheessa teloitettujen ja kurinpitotoimien yhteydessä ammuttujen suomalaissotilaiden määrästä.

Kuluvana syksynä ilmestynyt Ajatus Kirjojen julkaisema ”Teloitettu totuus – kesä 1944” oikoo vuoden takaisia tietoja ja paikkansa pitävistäkin tiedoista tehtyjä tulkintoja.

Kynällään puolustussotaa käyvät Jukka Kulomaa ja Jarmo Nieminen ovat koonneet tämän vuoden kesäkuun 15. päivänä päivättyyn teokseensa ”Teloitettu totuus – kesä 1944” omien artikkeleidensa lisäksi sotahistorian professori Ohto Mannisen, oikeustieteen tohtori Jukka Lindstedtin, filosofian maisteri Tapio Nurmisen sekä toimittaja Pasi Jaakkosen artikkelit.

Jukka Kulomaa on filosofian tohtori ja Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian dosentti. Hän on kirjoittanut väitöskirjan jatkosodan sotilaskarkuruudesta.

Jarmo Nieminen on yleisesikuntaeverstiluutnantti ja Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen johtaja.

Mutta media on ollut lähes hiirenhiljaa uudesta tutkimuksesta.

Vuosi sitten ilmestynyt tutkimushyökkäys, professori Heikki Ylikankaan ”Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944” sai mediassa näkyvyyttä ”palstametreittäin” kuten asiasta kirjoittanut Jaakkonen selvittää Teloitettuun totuuteen sisältyvässä artikkelissaan.

Ehkä median tämän syksyisen hiljaisuuden selitys löytyy loppulausunnosta, jonka Jaakkonen antaa median kirjoituksista ja Ylikankaan tutkimuksesta: ”Nyt käytössä olevan tiedon valossa (median antama) kuva oli hyvin virheellinen, kuten uutisoinnin pohjana ollut tutkimuskin.”

”Mitä siis liki vuoden ajan kestäneestä sota-ajan seulomisesta jäi vaskoolin pohjalle, kun huuhteluvesi heitettiin sivuun? Tervehenkinen muistutus, että julkisuuden määrästä ja kiitosten luvusta ei ole historiantutkimuksen hyvyyden mittariksi. Luulo ei ole tiedon väärti eikä totuus välttämättä tarun kaltainen.”

Teloitetun totuuden artikkeleissa viitataan useissa yhteyksissä Ylikankaan medianäkyvyyteen.

Neuvostojoukkojen suurhyökkäys synnytti kesällä 1944 laajaa rintamakarkuruutta, jonka patoamiseksi käytettiin sotalakien mukaisia rangaistuksia.

Kulomaan ja Niemisen toimittaman tutkimustiedon mukaan kesällä 1944 teloitettiin karkuruuden, sotapelkuruuden tai kieltäytymisen takia 47 Suomen armeijan sotilasta. Kurin ja järjestyksen ylläpitämiseksi käytettiin rintamalla lisäksi asetta sillä seurauksella, että 13 karkuria tai kieltäytyjää sai surmansa.

Vuosi sitten julkaistussa Ylikankaan tutkimuksessa teloitettuja ja ammuttuja kerrottiin olleen sodan aikana 255, joista ainakin 200 kesällä 1944.

Ylikankaan esittämä lukumäärä on siis noin nelinkertainen verrattuna siihen, mitä aiemmin oli tiedetty. Ylikankaan mukaan todellisuus oli pysynyt salassa, koska hänen mielestään arkistoja oli peukaloitu ja asiakirjoja hävitetty.

Tänä syksynä ilmestyneessä Teloitettu totuus-tutkimuksessa osoitetaan, että Ylikankaan tutkimuksen keskeiset väitteet ovat osoittautuneet vääriksi ja ”lievimmilläänkin varsin kiistanalaisiksi”.

Kulomaa toteaa, että tutkimuksen edellyttämä lähdetilanne on ollut hyvä eikä lähteissä ole sellaisia ristiriitaisuuksia tai aukkoja, jotka oikeuttaisivat esittämään suurempia lukuja kuin mitä Teloitettu totuus-teoksessa on esitetty.

Ylikankaan esittämät väitteet suuresta teloitettujen määrästä kumotaan Teloitettu totuus-tutkimuksessa lähdekritiikillä, lähteiden vertailevalla käytöllä sekä suorasanaisesti Ylikankaan metodeja kyseenalaistaen. Lindstedt pitää Ylikankaan varmuutta omien tutkimustietojensa paikkansapitävyydestä hämmästyttävinä, ”kun paljastuu, että lukumäärästä 255 valtaosa, 160, perustuu pelkälle spekulaatiolle”.

Teloitettu totuus-kirjan tutkijat eivät ole löytäneet näyttöä siitä, että karkureiden ampumisia olisi tarkoituksellisesti pimitetty tai että arkistoja olisi tässä tarkoituksessa puhdistettu.

”Päämajassa on säilytetty kattavasti kesän 1944 karkurien ja kieltäytyjien teloituksia ja ampumisia koskevat ilmoitukset, eikä päämajan diaarissa olevista näistä ilmoituksista yhtäkään ole poltettu”, kirjoittaa Lindstedt omassa artikkelissaan ”Teloitukset – ampumiset”.

”Tilanne on aivan toinen muita rikoksia, kuten esimerkiksi vakoilua, koskevien teloitusilmoitusten suhteen: niistä valtaosa koko jatkosodan ajalta on merkitty poltettaviksi, eikä päämajan arkistosta tai muistakaan sotilasarkistoista löydy montakaan näitä rikoksia koskevaa varsinaista ilmoitusasiakirjaa.”

Myös oikeusministeriön arkistossa on juuri karkurien teloituksista tehdyt ilmoitukset kattavimmin säilytetty.

Lindstedt huomauttaa myös, että teloitetun joukko-osaston nimi on voinut muuttua toiseksi jolloin ei heti käy ilmi, että on kysymys yhdestä ja samasta henkilöstä. ”Samalla tavalla selittyvät myös muut Ylikankaan esimerkit, joiden taustalla hän on uumoillut olevan tietoista harhaanjohtamista.”

Teloitettu totuus-tutkijoiden viittaukset Ylikankaan ”huhtiniemeläisiin” vaikuttimiin pistänevät Ylikankaaseen kipeimmin.

Huhtiniemi on tullut kuuluisaksi perättömistä väitteistä, joiden mukaan kesällä 1944 teloitettiin Lappeenrannassa suuri määrä suomalaisia sotilaita. Väitteet ovat osoittautuneet keksityiksi jutuiksi. Puhutaan henkilöllisyytensä salanneen ”Syväkurkun” sepityksistä.

”Professori Ylikangas on eräs niistä, jotka spekuloivat pitkään Lappeenrannan Huhtiniemen ’salaisen kenttäoikeuden’ ja sen toimintaan liittyneiden salaisten karkuriteloitusten mahdollisuudella.”

Ylikankaan julkisuutta runsaasti saaneen tutkimuksen osoittauduttua kyseenalaiseksi, saattavat tutkijaprofessorin aiemmatkin tutkimukset kyseenalaistua.

Teloitettu totuus-teoksen kirjoittajista Manninen tarkastelee yksityiskohtaisesti päämajan ja hallituksen toimenpiteitä jatkosodan viimeisen kesän toivottomissa tilanteissa kesä-heinäkuun vaihteessa. Artikkelin otsikko on ”Päämajan kesä 1944: Stalinin ja Hitlerin välissä”.

Mannisen tutkimuksen mukaan Saksan apuun turvautumisen välttämättömyys koettiin ensisijaisesti päämajassa, jossa reaaliajassa kohdattiin neuvostoarmeijan hirvittävä hyökkäys ja omien sotilaiden hätä, jota kaikki sotilaat eivät kyenneet eivätkä jaksaneet pitää hallinnassaan vaan osa karkasi, ja joidenkin pelko sai ylivallan taistelutilanteessa.

Ihmiset ovat erilaisia ja niin myös sotilaat. Luonteen herkkyys ja pelolla reagoiminen voivat olla perintötekijöissä. Lähikosketus viholliseen muodostuu ylivoimaiseksi. Pakokauhun valtaan joutunut sotilas ei pysty taistelemaan ja hän näkee ainoaksi vaihtoehdoksi paon.

Mitä tutkimuksia on olemassa pelkoreaktioihin taipuvista sotilaista?

Jokainen sotilas varmasti pelkää niissä taistelutilanteissa, joita kesälläkin 1944 kohdattiin. Suomalainen ihminen ei ole tottunut eikä kouliintunut niihin raakuuksiin, joita piti katso silmästä silmään. Mutta kuitenkin voi ainakin kysyä, onko olemassa menetelmiä persoonallisuustutkimuksiin, joissa erityisen herkät ja pelolla reagoivat olisi mahdollista tunnistaa jo varusmiesaikana eikä vasta siinä tilanteessa, kun esimiehellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin käyttää asetta.

Oma lukunsa ovat ressukat, joita myös sotilaissa aina on.

Omaisten kannalta on hyvä, että sotien ajan rangaistuksista saadaan luotettavat tiedot. Omaisten kannalta olisi myös hyvä, jos korostettaisiin myös sotilaiden inhimillisyyttä epäinhimillisissä oloissa, jota sota aina on. Kaikki ihmiset eivät ole vahvoja, toinen on heikompi toista. Menetettyä omaista olisi lohduttavaa saada muistaa tästäkin näkökulmasta.

On hyvä, että Kulomaa ja Nieminen ovat toimittaneet julkisuuteen tutkimuksensa. Sotilaiden ja sotahistorioitsijoiden tarttuminen kynään isänmaan puolustuksen puolustamiseksi ja Suomen sotilaalle kunniaa tehden on tärkeää, sillä saattaa olla, että vuoden takainen Ylikankaan Romahtaako rintama?-teos synnytti myös mässäilyä jatkosodan tapahtumilla.

Salaliitosta puhuminen ei tehnyt Ylikankaan teoksesta korkeatasoista, mutta viesti saavutti yleisön niin laajasti, että Jaakkonen epäilee artikkelissaan ”Syksyn 2007 sotateloituskeskustelu suomalaisessa julkisuudessa”, ettei oikea tieto enää saavuta kansalaisia ”Yltääkö edellä kuvattu yhtä suureksi uutiseksi kuin virheelliseksi osoittautunut kohuväite? Se jää myöhempien tutkimusten pohdittavaksi.”

Lindstedtin artikkelin yhteydessä on kokonaistilasto, jonka mukaan kaikkiaan kuolemanrangaistukseen ja teloitukseen johtaneita rikoksia vuosina 1939 – 1944 oli yhteensä 528. Kaikkiaan tuomittuja oli 674. Pelkuruudesta ja karkaamisesta annettiin 76 tuomiota, joista rangaistuksena oli 46 teloittamista eli 9 prosenttia kaikista teloitetuista.

Lindstedtin esittelemän taulukon mukaan vakoilusta tuomittiin 482 Neuvostoliiton kansalaista, heistä 410 kuolemaan. Maanpetoksesta tai sotapetoksesta tuomittiin 44 suomalaista, heistä 32 kuolemaan eli 6 prosenttia kaikista teloitetuista. Kuuliaisuusrikoksista tuomittiin 8 sotilasta, heistä kolme kuolemaan. Sotavangin rikoksista tuomittiin 29, heistä kuolemaan 24. Henkirikoksista tuomittiin 35, heistä kuolemaan 13.

Teloitettu totuus-tutkimuksessa on merkille pantavaa tunnustus, jonka tutkijat antavat suomalaiselle sotilaalle. Vaikka korkea-arvoiset komentajat antoivat jyrkkäsävyisiä käskyjä, aseen käyttö oli harvinaista.

”Kurinpitotavat ovat kulttuurisidonnaisia, ja omien alaisten surmaaminen tai surmauttaminen oli suomalaiselle etulinjan päällystölle vieras ja aivan poikkeuksellinen toimenpide.”

Myös karkaavat sotilaat saavat teoksessa tunnustuksen – tässä tapauksessa Ylikankaan tutkimuksellekin tunnustusta antaen – ”Ylikankaan selvitys päinvastoin vain vahvistaa sitä aiemmin tunnettua tosiasiaa, että karkurit – joita siis oli kesällä 1944 noin 12 000 – käyttäytyivät yleensä säyseästi ja vastustivat pidättäjiään vain poikkeuksellisesti”.

Teloitettu totuus – kesä 1944. Toimittaneet Jukka Kulomaa ja Jarmo Nieminen. Ajatus Kirjat 2008.