Suomalaisessakin yhteiskunnassa nähdyt pääkaupunkiseudun talonvaltaukset eivät lakkaa ihmetyttämästä.

Ensinnäkin, miten on mahdollista, ettei nuorille tai nuorille aikuisille ole hyvinvointiyhteiskunnissa varaa osoittaa harrastus-, oleskelu- ja seurustelutiloja riittävästi? Sama ongelma erityisesti Tanskassa.

Toiseksi, miten demokraattisissa parlamentarismin ihannevaltioissa ja –yhteiskunnissa on mahdollista, että nuoret ihmiset saavat kasvaa tuntematta parlamentaarisia toimintatapoja.

Mielenosoitukset, jotka eivät aina sovi lapsille eivätkä nuorille esikuviksi yhteiskunnallisessa aktiivisuudessa, ovat Suomessakin yleistyneet. Ne eivät ole sopivia yhteiskunnallisen heräämisen kanaviksi vasta tuntumaa yhteiskunnalliseen toimintaan ottavalle aikuisellekaan.

Ikävää katsottavaa ja kuultavaa ovat lapset kantamassa julisteita tai huutamassa iskulauseita aikuisten hoidettavaksi kuuluvassa asiassa.

Lasten ja nuorten paikka ei ole olla aikuisten suojakilpinä.

Samassa aikataulussa suoran kansalaisvaikuttamisen lisääntymisen kanssa kiinnostus valtiollisia ja kunnallisia vaaleja kohtaan on vähentynyt.

Perustuslain turvaama suomalainen yhteiskunta on luovuttamaton kansanvaltaisuuksineen sekä oikeusvaltio- ja laillisuusperiaatteineen.

Mutta juuri siksi, että perustuslain tarkoittama yhteiskunta säilyisi, tulisi ryhtyä selvittämään, missä määrin Suomessa olisi tarvetta lisätä kansalaisvaikuttamisen tapoja.

Parlamentarismin vähättely tai mekkaloivat mielenilmaukset – osin ulkomaisin esikuvin ja poliittisin tarkoitusperin – eivät ole hyvä yhteiskunnallisen kehityksen suunta.

Suomen kunta- ja hallintolain mukaan kunta voi edistää osallistumista ja vaikuttamista muun muassa kuulemistilaisuuksilla ja myös järjestämällä kunnallisia kansanäänestyksiä. Lisäksi kunnan yksittäinen asukas voi tehdä kuntalaisaloitteen.

Kansanäänestysten tulosta kunnanvaltuustojen kuitenkaan ei ole pakko noudattaa. Kuntalain 30 §:n mukaan kansanäänestys on neuvoa-antava. Kansanäänestyksiä on järjestetty lähinnä kuntaliitosasioissa.

Tulos olisi ollut mielenkiintoinen, mikäli Oulussa ennen kaupunginvaltuuston niin sanottua suurkouluhanketta koskevia päätöksiä olisi herätty tekemään kansanäänestysaloite. Kuntalain 31 §:n mukaan kansanäänestysaloitteen voi tehdä vähintään viisi prosenttia äänioikeutetuista kunnan asukkaista. Tosin kansanäänestyksen toteuttamisesta päättää saman kuntalain mukaan valtuusto.

Äskettäin ilmestynyt Liken kustantama Into-pamfletti ”Opas suoraan demokratiaan” on sitä mieltä, että demokratian vahvistaminen edellyttää suoraa demokratiaa.

Oppaan tarkoituksena muun muassa on suunnata huomio suoran demokratian mahdollisuuksiin nykypäivän edustuksellisissa demokratioissa sekä käynnistää keskustelua poliittisen päätöksentekojärjestelmän periaatteista ja ydinkysymyksistä.

Opas esittelee laajasti Sveitsin suoran demokratian. Sveitsi on kansanäänestysten ja lakialoitteiden maa.

Opas pyrkii riisumaan mystiikkaa suoran demokratian ympäriltä. Opas argumentoi tavallisten ihmisten pätevyydellä äänestyksissä. ”Suoran demokratian historia on osoittanut, että äänestäjät ovat aivan yhtä kyvykkäitä päätöksentekijöitä kuin parlamentin jäsenet”.

Oppaan mukaan juuri nyt olisi oikea hetki ottaa Suomen perustuslakiin suora demokratia eli kansalaisaloite, kansalaispäätös ja pakollinen referendumi.

Suomen ainoa kansanäänestysmenettely on neuvoa antava kansanäänestys eli plebiskiitti. Sveitsissä kansanäänestys on aina päätös eli kyselyä ei tunneta eikä ole olemassa plebiskiittiä vaan ainoastaan referendumi ja aloite.

Pakollinen referendumi Sveitsissä järjestetään joka kerta, kun Sveitsin parlamentti haluaa muuttaa maan perustuslakia tai tehdä siihen lisäyksen.

Suomessa valtiollisen kansanäänestyksen järjestäminen on poikkeus, Sveitsissä niitä järjestetään neljä kertaa vuodessa sekä liittovaltion että osavaltioiden eli kantonien ja kuntien tasolla. Vuosien 1919 – 2008 välillä Suomessa on järjestetty kaksi valtiollista kansanäänestystä, Sveitsissä 475. Valtiollisten kansanäänestysten lisäksi Sveitsissä on ollut tuhansia kantonien ja kuntien kansanäänestyksiä.

Oppaan mukaan demokratia on Suomessa hallitusmuoto, kun sen tulisi Sveitsin tapaan olla elämäntapa.

Siirtymisessä edustuksellisesta demokratiasta osallistuvaan demokratiaan kaikkein vaikeinta oppaan mukaan on oppia luottamaan ihmisiin ja heidän mahdollisuuksiinsa.

”Mutta 1990-luvulta lähtien on ollut nousemassa vaihtoehtoinen näkemys, jonka mukaan välitöntä kansalaisvaikuttamista tarvitaan täydentämään edustuksellista demokratiaa.”

”Se toisi kansalaiset ja poliitikot lähemmäs toisiaan; se antaisi ihmisille omaa päätösvaltaa, mikä on välttämätön edellytys yksilön vapaudelle; se avaisi portit rakentavalle kansalaisosallistumiselle ylitse nykyisen ainaisen vastustamisen …”

”Lisäksi demokratia ei juuri parane, jos valtaa keskitetään presidentiltä pääministerille; vallan liiallinen keskittäminen on aina vaarallista … Presidenttivallan tarpeellinen kaventaminen tulisi korvata lisäämällä kansan valtaa.”

”Kuntalaisille suora demokratia voidaan saada yksinkertaisesti kuntalakia muuttamalla.”

Parlamentarismin väheksyminen – tai välinpitämättömyys sitä kohtaan – ja mekkaloivat mielenilmaukset sekä niihin liittyvä jatkuva puhe kahtiajakautuneesta kansasta olisi hyvä ottaa parlamentarismin hengessä vakavasti.

Adressit ja mielenilmaukset leviävät internetissä.

Into Kustannus Oy:n opas tiivistää ajan henkeä sanoiksi ”nykyinen ainainen vastustaminen” ja esittää ratkaisuksi suoraa demokratiaa.

Onko siis yhteiskuntamme kypsynyt siihen vaiheeseen, jossa parlamentarismia on laajennettava oppaan tarkoittamalla tavalla?

Oppaan kirjoittajien käsityksen mukaan kansanäänestysten ja lakialoitteiden Sveitsissä myös edustuksellinen demokratia voi hyvin.

Onko siis myös Suomessa ryhdyttävä laajentamaan suoran demokratian asteikkoa nimenomaan järjestäytyneen, laillisuus- ja oikeusvaltioperiaattein toimivan demokratian säilymiseksi?

Missään tapauksessa parlamentarismin vastustaminen tai vähättely – äänestämättä jättäminen muun muassa – eivät ole hyvää kehitystä varsinkaan jos on matala kynnys mielenosoituksiin ja raja voimakeinoihin on hämärän peitossa. Nimen kirjoittaminen adresseihin ja muihin mielenilmauksiin saattaa myös tapahtua vähemmällä harkinnalla kuin numeron kirjoittaminen vaalipaikalla, jos sinne mentäisiin.

Liken kustantaman ja Into Kustannus Oy:n tuottaman oppaan ovat kirjoittaneet Rolf Büchi, Nadja Braun ja Bruno Kaufman. Opas on saanut tukea oikeusministeriöltä ja oikeusministeri Tuija Brax on kirjoittanut siihen esipuheen.