Sermones.fi julkaisee omistajansa Valma Kukon 22. joulukuuta 2005 Kotimaassa julkaistun kolumnin.

Aihepiiri on edelleen ajankohtainen Suomen ja Saksan suhteiden tarkastelussa. Tätä osoittaa muun muassa äskettäin julkistettu väitöstutkimus, johon sermones.fi on viitannut 9. lokakuuta artikkelissaan ”Suomalaisten keskuudessa oli tarpeeksi omia ’quislingejä’…”.

Kolumni viittaa myös mahdollisuuteen, että saattoi olla hyvä ettei itsenäisyyttään puolustanut Suomi tiennyt kaikkea Saksan hirmuvallasta. Olisiko tieto saattanut vaikuttaa puolustustahtoon Neuvostoliiton kynsissä?

Kuluneen vuoden vilkas keskustelu Suomen jatkosodasta on palauttanut mieleen myös Eino Murtorinteen jo 1970-luvulla ilmestyneet tutkimukset Saksan ja Pohjoismaiden kirkkojen suhteista 1933 – 1940 sekä Suomen kirkon suhteesta Saksan kirkkoon välirauhan jälkeen ja jatkosodan aikana.

Murtorinteen edellisen tutkimuksen nimi on ”Risti hakaristin varjossa”. Jälkimmäisen ”Veljeyttä viimeiseen saakka”.

Jatkosodan prosessointi nostaa esiin syyllisyyden ja syyttömyyden, mutta myös tietämättömyyden. Natsien rikoksista ei Suomessa jatkosodan syttymisen aikaan yleisesti tiedetty. Saksalaisten sotilaskuri ja vankien kohtelu tulivat suomalaiselle siviiliväestöllekin tutuiksi, mutta käsittämätön maailma niiden takana oli peitossa. Voidaan kysyä, mikä vaikutus tietämättömyydellä tai tietämisellä oli asenteisiin ja aseveljeyteen.

Yllättävästi Murtorinteen tutkimusten mukaan osalle kirkollisiakin piirejä vasta Lapin sota ja siinä tuhotut kirkot ja pappilat viestittivät, että saksalaisten aseveljeys ei merkinnyt syvää myötätuntoa Suomea kohtaan vaan pelkkää tarkoituksenmukaisuuden sanelemaa yhteistyötä.

Murtorinne osoittaa tutkimuksissaan, että Saksan antisemitistisiin päätöksiin Pohjoismaiden kirkollisissa piireissä ja kirkollisessa lehdistössä reagoitiin heti vuonna 1933, josta Murtorinteen tutkimus alkaa. Jyrkkiin kannanottoihin ryhtymistä hillitsivät kuitenkin perinteisesti läheiset suhteet Saksaan ja Saksan kirkkoon. Voimakkainta reagointi oli Ruotsin ja Norjan kirkollisissa piireissä.

Murtorinteen tutkimusten mukaan kriittisyys Saksaa kohtaan kasvoi Suomessa 1930-luvun loppua kohden. Vuoden 1937 synodaalikokouksissa oli esillä Saksan kaksinaismoraali. Saksa saarnasi ristiretkeä bolševistista ateismia vastaan, mutta samalla sen nähtiin tukevan germaanista uuspakanuutta.

Suomen kirkon johdon ja kirkollisen lehdistön kannanottoja tutkinut Murtorinne tulkitsee Suomen reagoinnin hitauden johtuneen paitsi läheisistä suhteista luterilaisen kirkon syntymämaahan, myös siitä, että Suomella itselläänkin oli oikeistoradikaali Isänmaallinen kansanliike, IKL, sekä suuri bolševismin pelko.

Osalle Suomen kirkollisia piirejä vasta Lapin sota avasi silmät, osa papistoa sen sijaan jo varhain ilmaisi pelkonsa Saksa-myönteisyydestä. Murtorinne kertoo kirjeestä, jonka huhtikuun alussa vuonna 1942 Heinolan kirkkoherra Onni Eerikäinen muita seurakuntapappeja tulkiten kirjoitti esimiehelleen piispa Aleksi Lehtoselle varoittaen Saksan avusta, jonka hän sanoi voivan olla sitä, mitä sen nyt tiedettiin olevan kirkkotaistelua käyvässä Norjassa. Kirkkoherran mukaan suomalaisten keskuudessa oli tarpeeksi omia ”Quislingejä”.

Vidkun Quisling oli miehitetyn Norjan kansallissosialistinen pääministeri.

Toisaalta samassa kirjeessä oli hyväuskoista tietämättömyyttä mahdollisuudesta vaikuttaa uskontokysymyksissä Hitleriin.

Omaa sotaansa käyvä Suomi oli kahden tulen välissä. Talvisodan sekä Tanskan ja Norjan miehityksen jälkeen Suomi oli yhä selvemmin kahden suurvallan Saksan ja Neuvostoliiton armoilla, joista Neuvostoliiton pelättiin hautovan salaisia suunnitelmia Suomen suhteen, kuvailee Murtorinne lähteittensä pohjalta tuon ajan tuntoja.

Hätä oli erityisen suuri kesäkuussa 1944. Saksa sitoi Suomelle välttämättömällä aseavulla ja Neuvostoliiton rauhanehdot olivat raskaat.

Kun etsitään sotasyyllisiä, voidaan kysyä myös, mitä tuonaikaisessa tilanteessa olisi vaikuttanut, jos Saksan hirvittävät rikokset ihmisyyttä vastaan olisivat olleet yleisesti tiedossa. Mutta myös: mitä olisi tapahtunut, jos Suomi olisi seurannut niitä kirkonmiehiä, jotka halusivat veljeyttä viimeiseen saakka.

Rauhanneuvottelujen aikaan valtiopäivillä syyskuussa 1944 enemmistönä olivat ne pappiskansanedustajat, jotka eivät yhtyneet perusteluihin aseveljeyden jatkamiseksi viimeiseen saakka.