Suomen vapaussodan aikaisista julmuuksista kuten vankien kohtelusta myös toisen maailmansodan aikana ilmestyy tasaiseen tahtiin uutta tutkimustietoa.

Muutaman viikon takaisessa Kimmo Kiimalaisen artikkelissa (ViikkoKaleva 12.10.) kerrotaan saksalaisen yliluutnantin Hans Tröbstin havainnoista Lahden kaupungin valtaamisessa toukokuussa 1918.

Vangittujen punaisten kohtelussa Tröbst pohtii, oliko tarkoitus tappaa vangit nälällä, mutta strategia osoittautui liian hitaaksi. Vangit saivat ruoakseen päivittäin puolikkaan silakan ja nyrkin kokoisen palan leipää. ”Vankeja kohdeltiin tarkoituksenmukaisesti näin, koska haluttiin mahdollisimman suuri prosenttimäärä kuolleita. Näin tästä roskajoukosta päästäisiin eroon”, Tröbst kirjoittaa päiväkirjassaan.

”Koska joukko oli kuitenkin sitkeätä eikä tahtonut kuolla nälkään, alettiin taas reippaasti ampua.”

Tröbstin havainnot mahdollisimman vähäisestä ruoasta muistuttavat olosuhteita Raahen punavankileirillä keväällä 1918. Raahen porvari- ja kauppakoulun rakennuksissa pidetyssä vankileirissä oli vankina myös Yrjö Jääskelä, joka on kirjassaan ”Henkipattona Suomessa” kuvannut leirin oloja.

Raahen punavankileirillä päivittäisenä ruokana annettiin parin sormen levyinen leivänkipene, joka sekin usein jotain pellavansiementä, Jääskelä kirjoittaa. Keitossa, joka saatiin kerran päivässä, oli yleensä vain muutama sillin ruoto tai vanha kesäinen särki, hän kuvaa.

Kiimalaisen artikkelissa Lahdesta viitataan myöhemmin Saksan keskitysleireissä nähtyyn. Ylitäyttä ja kurjuuden läpitunkemaa vankileiriä purettiin eri puolille Etelä-Suomea. Kiimalainen kertoo Tröbstin muistiinpanoihin perustuen, että apuna siirroissa oli junakuljetukset, joiden kuvaukset muistuttavat yksityiskohtia myöten myöhempiä natsi-Saksan ajan keskitysleirikuljetuksia.

Neuvostovankien kohtelusta Suomessa talvella 1942 ovat tulleet tietoon muun muassa seuraavat tapahtumat: ”Talvella 1942, kun pahojen lumipyryjen takia huoltoteiden kunnossapito tuotti vaikeuksia, Kannaksen ryhmän pioneerikomentaja määräsi että sotavankeja oli luovutettava tietyöhön niin paljon kuin tarvittiin. Alikuntoisia ja kehnoissa vaatteissa olevia vankeja kuljetettiin avoimissa kuorma-autoissa työhön kymmeniä kilometrejä. Kaikkiaan sotavankeja pidettiin päivittäin ankarassa pakkasessa 10 – 12 tuntia yhtä mittaa.

Muutamassa päivässä sotavankeja paleltui puolisataa, heistä kolmekymmentä vaikeasti. Hoitoa ei paleltuneille pystytty järjestämään. Heidän tilansa huononi, haavat alkoivat mätiä, ja parakkeihin ilmaantui sietämätön haju. Kun muuta keinoa ei löytynyt, sotavankikomppaniassa palveleva upseeri määräsi kaikki paleltuneet, jotka pystyivät liikkumaan vaikka ryömien, kuljetettavaksi jonnekin Rajajoen suunnalle polkemaan miinoja ”ei-kenenkään maalla”. Tällä toimella joukko väheni niillä seitsemällä sotavangilla, jotka osuivat miinaan.

Tämän jälkeen komppanian vääpeli valitsi vähän syrjemmältä hautapaikan ja kaivatti sinne 4×4 metrin suuruisen kuopan. Loput jalkansa palelluttaneista, 16 – 18 miestä, kävelytettiin tai vietiin kelkalla kuopan reunalle ja ammuttiin siihen.”

Edellinen lainaus on valtiosääntöoikeuden professori emeritus Antero Jyrängin alakertakolumnista Kalevassa 12. tammikuuta 2007.

Jyränki oli aikanaan tohtorinväitöskirjaansa varten selvitellyt sotilaallisen kuuliaisuusvelvollisuuden sisältöä, ja törmännyt muutamaan korkeimman oikeuden aktiin, ”joiden lukeminen kauhistutti”.

Myöhemmin Jyränki on saanut tietoonsa, että päämajan järjestelyosasto oli kesällä 1942 saanut tietoja sotavankien käsittelystä Karjanlankannaksella 1941 ja vuoden 1942 alkupuolella esiintyneistä raakuuksista. Asiasta tehtiin yleisesikunnan päällikön, kenraali Erik Heinrichsin määräyksestä tutkinta.

”Raportti, kun se lopulta valmistui, sisälsi tutkintapöytäkirjoineen selonteon siitä, kuinka lähinnä kenraaliluutnantti K. L. Oeschin alaisena toimineen armeijakunnan alueella oli eri tilanteissa surmattu useita kymmeniä vankeja.”

Myös Elina Sana mainitsee tutkimuksissaan kenraaliluutnantti Oeschin.

Jyränki mainitsee kolumnissaan Kansallisarkiston tutkimushankkeesta suomalaisviranomaisten toiminnan selvittämiseksi sotavankien kohtelussa ja luovutuksessa vuosina 1939 – 1955. Hankkeen tutkimusjohtaja on tohtori Lars Westerlund.

Westerlundin tähän mennessä kokoama aineisto sekä hänen kirjoittamansa kirja ”Saksan vankileirit Suomessa” ovat tuoneet lisävalaistusta neuvostovankien oloihin vankileireissä Suomen maaperällä.

Nivalan ja Ylivieskan rajalla, Ylivieskan puolella rajaa Raudaskylän kristillisellä koululla ja opistolla toimi jatkosodan aikana neuvostosotilaiden sotavankisairaala. Sotavankisairaalaan vuoden 1941 lopulla tuoduissa vangeissa oli niin vaikeasti nälkiintyneitä, ettei heidän hyväkseen ollut enää mitään tehtävissä, kerrotaan sairaalasta kertovalla internetsivulla.

Vangittujen neuvostosotilaiden kohtelusta tehtyjen tutkimusten valossa syntyy kuitenkin myös kysymyksiä. Olihan haavoittuneita sotavankeja jo kuljetettu pitkän matkaa Suomen puolella. Olivatko he saaneet tarvittavan ravinnon? Tosin sota merkitsi usein nälkää omillekin sotilaille. Motista vangitut neuvostosotilaat olivat erityisen rääkkääntyneitä.

Raudaskylän sotavankisairaalaan tuodut vangit olivat vaikeasti haavoittuneita. Useilla oli etenkin reisiluumurtumia, joiden hoitokeinona useimmiten oli amputaatio.

Raudaskylän kaksi sotavankihautausmaata kertovat, miten moni nuori mies kohtasi matkansa pään Pohjanmaan peltojen ja maalaiskylien keskellä. Vuosien 1941 – 1942 hautausmaalle on haudattu 92 neuvostosotilasta. Vuoden 1944 hautausmaalle on haudattu 27 neuvostosotilasta.

Tutkimustiedot ovat tärkeitä, vaikka ovatkin raskaita ottaa vastaan. Ehkä näin voidaan edes vähän paremmin suojella puolustuskyvyttömiä tietämättömyyteen, tyhmyyteen tai tarkoitukselliseen raakuuteen sortuneilta ihmisiltä.

Avaamattomilla julmuuspaketeilla saattaa olla vaikutusta yleiseen henkiseen ilmapiiriin.

Kansalaisilla tulisi olla oikea tieto ja käsitys edes oman asuinpaikkansa historiasta.

Raahen henkiseen ilmapiiriin ovat kuuluneet julmat työpaikkakiusaamiset. Vieläkään niissä ei ole pitäydytty nollatoleranssiin. Muun muassa työntekijällä, joka on kuulunut työpaikkakiusaajiin, ei tulisi enää olla mitään tekemistä työssä jossa hänelle maksetaan palkka kaupunkilaisten verovaroista.

Väkivallalla on usein kontekstinsä, ympäristössä ja asiayhteyksissä on jotakin sitä sallivaa.

Vankien ja kansalaisten kohtelussa on tiedettävä myös vapaussodan aikaiset punaisten suorittamat teloitukset Etelä-Suomessa ja Stalinin ajan verisen ihanneyhteiskunnan rakentaminen Neuvostoliitossa.

ViikkoKalevassa (19.10.2008) Helena Sahavirta kuvaa tekstein ja kuvin, miten vuonna 1938 alkaneissa Stalinin puhdistuksissa tapettiin satoja kuolansuomalaisia. Henkiin jääneet pakkosiirrettiin talvisodan aikana Karjalaan ja sieltä työleireille, joilta vain harva selvisi.

Sahavirran haastattelema kuolansuomalainen Sven Lokka oli 14-vuotias, kun Stalinin vainot alkoivat. Suomi-viha oli voimissaan ja ihmisiä alkoi kadota kylistä. ”Ne tulivat yöllä, veivät miehiä ja sillä siisti. Sinne jäivät, eivätkä koskaan palanneet. Eikä tietty mihin vietiin. Jäljestäpäin vasta, perestroikan jälkeen, olen saanut tietää mihin isäkin vietiin.”

Suomalaisten kuulusteluista Neuvostoliiton kuulustelu- tai vankikopeissa on kerrottu, että siellä veri roiskui pitkin seiniä ja seinien läpi kuului huuto.

Raahesta on sanottu, että se on Suomen punaisin paikkakunta tai Kemin jälkeen Suomen toiseksi punaisin.

Virkavalinnoissa, joissa esittelijät ovat kuuluneet vasemmistoon, on Raahessa voinut tapahtua kuten presidentti Lennart Viron muistelmissa kerrotaan Virosta neuvostovallan aikana.

Nimenomaan ansioituneelta hakijalta on evätty mahdollisuudet tulla valituksi hakemaansa koulutustaan vastaavaan virkaan. Vastaavasti Virossa ansioitunut kansalainen menetti neuvostovallan aikana kansalaiskelpoisuutensa, joutui kyyditettäväksi, työleirille ja kauas kotimaastaan ehkä Siperiaan asti.

Raahelainen ei-vasemmistolainen esittelijä tai päättäjä puolestaan on saattanut pitää virkaan sopimattomana henkilöä hänen uskonnollisen vakaumuksensa takia.

Kullakin kansakunnalla sekä paikka- ja seutukunnalla tulisi olla rohkeus ja valmius avata näkösälle myös historiansa pimeät puolet ja mustat sivut.

Elettiinpä sodan tai rauhan aikaa moraalin tulee pitää yksityisissä ja yhteisissä tilanteissa.

Aihepiiriin liittyviä sermones.fi:n artikkeleita: ”Puolan pojat Taivalkoskella orjina” 27.8.2007, ”Wachmaneilla oli pakkasessa suojuksina olki- tai puukengät” 13.9.2007, ”Taina Tomeran olkikengät” 20.4.2007, ”Itkimme lopulta haikeasti …” 7.3.2008, ”Arktisen sodan historiaa ei ole vielä kokonaan kirjoitettu…” 14.2.2008.

Hakusanoja artikkeleihin: Jozef Molka, Lapin sota, Taina Tomera