Suapahan nähä, arveli Kätkäläinen käytyään kurkkimassa Salonkylän Ruojanjärven rannalle kohonneen datsan ikkunoista kun asukkaat antoivat muuttonsa vielä odotuttaa.

Vaan minkäs teet. Omakseen olivat paikan ostaneet, omistuksen suojasi Suomen laki, eikä noin komeaa hotellia polttaakaan kehdannut.

Kätkäläisen kalamaja oli huvilatontin rajalla. Maja, jonka kivien varaan ladottu perusta oli uppotukista, seinät sahauksesta hylätyistä tukinpinnoista, katon vedenpitävyyden varmistuksena musta muovi ja metsäyhtiön hylkäämästä kamiinasta lähtevä peltirööri katon läpi. Sisustuksena olivat laveri, ikkunan edessä pöytä ja sen vieressä jakkara.

Siihen aivan ikkunan taakse oli kohonnut huvila, kyläläisten jo Ruojanhoviksi kutsuma.

Suapahan nähä …

Simo Hämäläisen uusin teos ”Kätkäläinen ja naapurin mies” kertoo miten Kätkävaaran Pietari Aholainen, Pietu, Kätkäläinen, Kätkä sekä hänen vaimonsa Iida-Maria, Iitamaria, hoitivat suhteita ulkovallan edustajiin.

Kaikkia osapuolia tyydyttävä ulkopolitiikan hoitaminen koettiin Kätkäläisellä häiriösoittoina matkapuhelimeen ja räävyttömyyksinä postilaatikkoon.

Mutta kun venäläisiin oli ollut pakko tutustua.

Kätkäläinen oli kalamajallaan venäläisten omistajien saapuessa huvilalleen.

Naapurista lähestyi kolme miestä kalojaan perkaavaa Kätkäläistä kohti. Kätkäläinen puristi puukkoaan ja raastoi suomuja irti niin että suihkusi. – Nyt se sitten alkaa, hän päätteli.

Ennenkään eivät ukot kääntyneet karkuun vaan tivasivat torrakko tanassa, että millä asialla ollaan ja millä oikeudella tullaan, pyöri Kätkäläisen päässä.

Kätkäläinen oli syventyvinään kalanperkuuseen. – Mukiloida ne ryökäleet aikovat, hän ajatteli.

Nyt vaaleapukuinen sanoi monta kertaa sanan ”riipalta”. – Ei halavattu, Kätkä säikähti. Eivät nuo ryökäleet suohon aio sotkea vaan köyttävät painot nilkkoihin.

Mutta miten tutustelu päättyi?

Kahden turvamiehen kanssa liikkunut Ruojanhovin liikemies-isäntä osti kalat isolla rahalla ja kohta hänen raskaana oleva vaimonsa Lydia Petrova tuli kutsumaan Pietua syömään.

Kun ateriointi ja tutustumispuheenvuorot olivat menossa, soi Pietun matkapuhelin. Iitamaria soitti. Pietu siirtyi syrjemmälle puhelimensa kanssa.

– Missee sinä oot? Iitamaria kysyi.

– Tiällä rannallahan minä. Mitenkä niin?

– Tuliko ne jo sinne?

– Jotta ketkä?

– No ne vieraat? Ne sinun uuvet nuapurit?

– Ei tiällä mittään vieraita ennää oo. Tuttuja myö jo ollaan.

Kohta sai Iitamariakin kutsun vierailulle.

Kehittyi sellainen tapa, että isännän tädin, Darjan, emännöimässä keittiössä tai ulkosalla yhdessä askaroidessaan naiset pitivät yllä katkeilematonta puheenpajatusta, sirittivät kuin telkkäpoikue salmella. Kumpikaan ei olettanut, että toinen käsittäisi muuta kuin sanojen rattoisan huminan, joka piti yllä viihtyisää yhteyttä. Iitamaria huomasi pian kertoilevansa siinä vaan taikinaa vääntäessään tai kasviksia pilkkoessaan niin kipeitä arkoja asioita…

Mustikkaa keitettiin hilloksi tai pantiin Ruojanhovin pakastimeen yli kolmekymmentä litraa.

– Ootšen harašo, Darja-täti sanoi ja kosketti silmäluomiaan sormenpäillä.

– Niinhän ne liäkärit väittää, jotta mustikka oisi silimille hyvä, Iitamaria myönsi. – Ja suattaa siinä olla perreehin.

Kun ensimmäiset mustikat olivat kypsyneet, ystävykset olivat pylleröineet pitkät päivät suonlahden kankailla. ”Pieni pyöreä venäläismummo kieppui kuin väkkärä varsikosta toiseen, luisevampi suomalainen harppoi harvakseltaan. … Iitamari koetti totuttaa Darja-tätiä poimurin käyttöön …”

Kesän kypsyessä ja iltojen tummentuessa tuli tavaksi, että Vladimir Petrov hissutteli päivän viimein viiletessä alas datsaltaan Kätkäläisen kalakentälle verryttelyhousut puolikinttuun käärittyinä, puuvillaisen paidan napit auki, joskus avojaloin, ja istahti tuijottelemaan liekkien liehuntaa tervaspuussa. Viivyttiin siinä kotva kumpikin mietteissään ja tartuttiin sitten töihin, koottiin verkot talailta puikkareihin, lykättiin vene vesille ja lähdettiin kiirettä pitämättä syvänteiden suuntaan. Volodja souti, Kätkä piti perää mela kainalossa ja äyskäröi samalla minkä iän kangistamista jäsenistä irti sai. … enimmäkseen kumpikin puheli omalla äidinkielellään mitä puheli ja toinen ymmärsi mitä ymmärsi.

Lopulta Kätkäläisestä tuli yrittäjä, venäläisen naapurin kesämökkitalonmies.

Mutta pitäjällä kuohui.

Että kätkäläiset olivat venäläisten ystäviä.

Pietari ja Iida-Maria Aholainen osasivat hoitaa ulkovaltasuhteet korrektisti. He pysyivät suomalaisina. Venäläisiksi he eivät halunneet tulla. Mutta ystäviä he halusivat ja osasivat olla.

Petrovien esikoinen syntyi Salokylän keskussairaalassa. Tummatukkainen poikavauva sai kasteessa nimen Peter. Hänet kastettiin Venäjällä Petrovien suuren suvun seassa.

– Vai Pietu siitähi …, Kätkäläinen myhähteli, kun Iitamaria kertoi Lydia-rouvan soittaman uutisen.

Oikein oli mentävä ulos tupakille, niin muikealta tuntui.

Simo Hämäläinen, Kätkäläinen ja naapurin mies. Gummerus 2008.