Viestintäministeri Suvi Lindén on blogissaan jälleen tuonut julkisuuteen perheensä asioita kertomalla lapsestaan, joka kaipaa kiinalaisen lastentarhan pientä pikkuveljekseen kokemaansa poikaa.

Pienen lapsen ikävä riipaisee ulkopuolisiakin joten ei ole ihme, että se koskettaa adoptiovanhempia.

Adoptiolasten elämää tulisi ruveta tarkastelemaan laajemmin kuin on tehty.

Ulkomailta saadut lapset on joka tapauksessa reväisty omasta lähiryhmästään, viitekehyksestään ja kulttuuristaan.

Näin on tapahtunut siinäkin tapauksessa, että lapsen vanhemmista ja suvusta ei ole tietoa. Kansallinen ja kulttuurinen koti lapsella kuitenkin on.

Puolustuskyvytön lapsi on otettu omasta kasvuympäristöstään ja tuotu Suomeen tai johonkin muuhun maahan.

Adoptointiin tarjolla olevien lasten oikeuksista omaan kansaansa ja kulttuuriinsa tulisi tarkastella lasten sekä heidän tulevan nuoruutensa ja tulevan aikuusuutensa ehdoilla.

”Adoptoitaviksi sopivia” lapsia tulisi tukea varttumaan ja elämään omassa kulttuurissaan eikä heidän oikeuksistaan piittaamatta jakaa heitä vieraiden kansojen keskelle adoptiolapsiksi.

Ainakin pääsääntöisesti pitäisi lähteä näistä periaatteista.

Suomalaisillekin lapsia rakastaville ja heitä omakseen kaipaaville riittäisi maailmalla avustuskohteita. Lasten päiväkoteja ja kouluja voisi avustaa. Yksilötasolla voisi tukea ja auttaa aineellisesti ja henkisesti isättömiä ja äidittömiä.

Omaa taustaansa ikävöivän lapsen kaipaus on suurempi kuin omaa lasta kaipaavan aikuisen.

Sitä paitsi adoptiolasta hankkivalla aikuisella ei aina ole kysymys kaipauksesta vaan halusta, jonka kanssa selviää kaipausta ja ikävää paremmin.