”Oli sellainen ihmeellinen olotila, jolloin kaikki olevainen häipyi pois.”

”Kaikki oli ajatonta ja rajatonta.”

Nyt kun jälleen on ilmestynyt suomeksi Henry Thoreaun tuotantoa, kannattaa syventyä ensisijaisesti rovaniemeläisen veteraanitoimittajan Arvo Ruonaniemen teoksiin.

Edellä näytteitä Ruonaniemen teksteistä teoksessa ”Juutuan vedet”.

Thoreaun ”Vaellus vuorelle ja muita esseitä” sisältää kirjoittajansa luontokokemuksia.

Ruonaniemi jatkaa kuvaustaan omista luontokokemuksistaan, miten hän tunsi olevansa tietoisuuden rajamailla. Hän oli olotilassa tai olemisessa, jota ei voi saavuttaa tahtomalla.

”Ajatus kuitenkin kehräsi.

Mitäpä sitten jos tallustelenkin polkua, joka ei johda minnekään, vaan päättyy odottamatta … Ja kuljeksin jälleen jonnekin, minne sattuu suunta.

Ihmisellä pitäisi olla päämäärä, vissi pyrkimys jonnekin tai johonkin – sanotaan. Joillakin on. Saattaa kohteena olla raha, asema tai kunnia.

…..

Näin kuluvat vuodet jonkun rastin saavuttamiseksi … Heiltä jää näkemättä, että molemmilla sivuillakin on elämää. Se jää oudoksi ja aiheuttaa sen, ettei tavoitteeseen saavuttua ollakaan onnellisia.

…..

He sanovat, että hän, joka kulkee ilman päämäärää, jotain poronpolkua, on haihattelija. Mutta mietin, että hän, joka vaeltaa ilman vissiä, suunniteltua tavoitetta, ehtii katsomaan sivuilleenkin, alas maahan ja ylös taivaaseen. Hänellä on aikaa nähdä muutakin elämää ja pysähtyä sitä katsomaan. Hän näkee ihmisiä ihmisinä, pilvet avaruudessa, maisemat, värit ja jopa maan matosetkin. Hän kuulee puheet, äänet ja soinnut. Hänellä ei ole kiire yhteen tavoitteeseen ja niinpä hän tavoittaa paljon. Hän pysähtyy jonnekin ilman pakotetta ja on tyytyväinen hiljaiseen oloonsa … ja vapauteensa. Ei kuitenkaan vapauteen ilman niitä vastuita, joita ihmiselle on asetettu, vaan vapauteen elää oma elämä omalla tavallaan, ilman pakotteiden piiskaa. Tulla, mennä ja pysähtyä. Päästä vapaaksi aineen ja mammonan kahleista, päästä pois tyhjästä pintavaahdosta ja uida ehjässä vedessä.

…..

Huomasin, että olin alkanut hyräillä Toivo Kuulan säveltämää laulua, Teitä siunaan hetket ilon riemun, teitä haaveen heljät väikkymaat.

…..

Istuin kauan pehmeän pimeässä hiljaisuudessa.”

Ruonaniemen poronpolkujen kulkeminen ei merkinnyt heittäytymistä arkielämän ja elämästä vastuunkantamisen ulkopuolelle. Perheenisänä ja sotaveteraanina hän on omistautunut ansiotyönsä, sanomalehden toimittajan työn jatkamiseen kirjoittajana.

Ruonaniemen luontosuhteeseen kuuluu kiertää metsätähtiä kasvava lampare. Hänen kullankaivajaystävänsä varjelivat kevätlinnun pesää mökkinsä nurkalla ja varoivat astumasta kesäkukkien päälle.

Omaa poikaansa hän opasti: ”Koko tunturimaailma on täynnä ihmeitä. Jokainen puolukanvarpu, jokainen jängällä loistava hilla, jokainen sammalmätäs, jokainen jäkäläpeitteinen kivi, jokainen nurmella kiiltelevä kastehelmi, jokainen hyönteinen, perhonen, lintu tai muu eläin, ne ovat kaikki suurta ihmettä.

Tällainen laaja selkonen, joka salaperäisesti soittelee …..

…..

Kun tuuli vavahduttaa koivun lehtiä tai humisee oudan oksistossa, on se ihme. Kun tunturipuron kirkas vesi soi uomassaan, on se ihme ja kun saman maiseman, jota päivällä olemme katselleet, luonto maalaileekin illalla aivan eri väreihin, on se ihme.

Tämä laaja, kesyttämätön maa kutsuu meitä tänne kulkemaan. Me noudatamme sen kutsua ja samoamme mielellään täällä. Kalastamme, metsästämme, näppäämme kuvia ja löydämme aina uutta.”

Luonto kutsuu!

Kevät on tullut.

Oi, kevät, kevät!

”Tämänkin kevään tulon on tiennyt siitä kun katse on etsiytynyt kirjahyllyssä siihen kohtaan, missä ovat Yrjö Kokon kirjat.”

Lue Nettilehti Sermonesin artikkeli ”Sykähdykset lahoissa sydämissä” (14. toukokuuta 2007)!