Suvaitsevainen voi olla monella tavalla.

Yksi tapa olla suvaitsevainen on osoittaa suvaitsemattomuutensa ihmiselle, joka ei pidä oikeana kaiken suvaitsemista.

Toinen tapa on sietää toista, mutta ilman osoittamaansa kunnioittamista tai toisen tukemista omassa elämässään.

Puhutaan ääriradikaalista fundamentalismista ja siitä lähtevästä suvaitsemattomuudesta.

On olemassa myös liberalistista fundamentalismia.

Suvaitsevaisuus voi olla toisen ihmisen kohtaamista myös kuin kohtaisi oman itsensä.

Professori Juha Sihvola on määrittänyt erilaisia monikulttuurisuuspolitiikan malleja teoksessa Erilaisuuden valot ja varjot (Otava 2007). Teos on tarkoitettu tasa-arvoisen koulun eettiseen kasvatukseen.

Suomalainen monikulttuurisuusmalli kulttuuristen vähemmistöjen ja maahanmuuttajien kohtaamisessa on integraation eli kotouttamisen malli.

Integraation mallissa tuetaan maahanmuuttajien kykyä osallistua tasaveroisesti kaikkien muiden kanssa työelämään ja yhteiskunnan toimintaan ja samalla tuetaan myös heidän oman kielensä, uskontonsa ja muun kulttuurinsa säilyttämistä.

Koulun on huolehdittava, että kulttuuriseen vähemmistöön kuuluvilla lapsilla on sellaiset kyvyt ja valmiudet, joita tasavertainen toimiminen Suomen kansalaisena edellyttää.

Integraation mallissa lähdetään myös siitä, että maahanmuuttajien oma kulttuuri ei ole tasaveroisen kansalaisuuden este vaan päinvastoin vahvistaja. Tähän periaatteeseen perustuen maahanmuuttajien kieltä, uskontoa ja muuta kulttuuriperintöä ei pelkästään suvaita ja suojata syrjinnältä vaan aktiivisesti tuetaan ja vahvistetaan.

Integroinnin eli kotouttamisen mallissa tasaveroinen Suomen kansalaisuuden periaate voittaa, jos se joutuu ristiriitaan maahanmuuttajien kulttuuriperinteen kanssa. Koulutuksen tavoitteista ei tingitä, mutta menetelmissä joustetaan.

Ranskalaisessa assimilaation mallissa maahanmuuttajilta edellytetään käytännössä sulautumista eli assimilaatiota valtaväestöön. Ranskassa kansalainen on yksilö, ei johonkin taustaan kuuluva.

Ranskan mallissa uskonto rajataan kokonaan julkisen elämän ulkopuolelle ihmisten yksityisasiaksi. Kouluissa ei ole uskonnonopetusta. Järjestelmää kutsutaan nimellä laïcité.

Yksi assimilaatiopolitiikan vaikutuksia on muutamia vuosia sitten annettu huivilaki.

Ranskan mallia on perusteltu muun muassa sillä, että sen katsotaan kohtelevan kaikkia kansalaisia tasapuolisesti ja näin ehkäisevän vähemmistöjen eriytymistä omiksi syrjinnälle alttiiksi alakulttuureikseen. On myös arveltu järjestelmän suojelevan niitä maahanmuuttajia, jotka haluavat ottaa etäisyyttä omaan taustakulttuuriinsa.

Sihvola huomauttaa artikkelissaan, että assimilaatiopolitiikka ei ole Ranskassa toiminut odotusten mukaisesti. Maahanmuuttajissa on syrjäytyneitä ja Pariisin lähiöissä on levottomuuksia.

Sihvola korostaa monikulttuurisuus-sanan käyttöä vastapainona Hollannin monikultturismille.

Monikultturismi on ideologia tai poliittinen ohjelma. Sen mukaan monikulttuurisuudesta johtuvia ongelmia ratkaistaan ottamalla lähtökohdaksi kulttuuriset ryhmät, kun sen sijaan assimilaatio- ja integraatiomalleissa asioita katsotaan viime kädessä yksilön näkökulmasta.

Monikultturismia, jonka johdannaisia on muun muassa Isossa-Britanniassa ja Kanadassa, on arvosteltu sen taipumuksesta aiheuttaa vähemmistöjen eristäytymistä valtakulttuurista. Siinä poliittinen korrektiuskin voi mennä niin pitkälle, että kulttuurivähemmistöjen sisäisten ongelmien käsittely tulee mahdottomaksi.

Monikultturismi ei myöskään ole toiminut, jos maahanmuuttajien keskuudessa on erilaisia ryhmittymiä. Juuri Hollannissa on ollut pahansuopaisuutta maahanmuuttajaryhmien välillä.

Kaiken kaikkiaan monikultturismi ideologiana voi jättää maahanmuuttajayhteisöt oman onnensa varaan.

Assimilaatiomalli ja monikultturismi eivät ole estäneet levottomuuksien syntyä Ranskassa ja Hollannissa.

”Kenties ideologisten erojen taustalla on molemmissa maissa myös samanlaisia tekijöitä: välinpitämättömyyttä, rasismia ja maahanmuuttajien syrjintää”, Sihvola analysoi.

”Vähemmistöpolitiikka voi olla painottunut joko assimilaation tai monikultturismin suuntaan, mutta olennaista on kysyä, perustuuko se aitoon haluun turvata vähemmistöjen edustajille reilut mahdollisuudet.”

Sihvola tarkastelee artikkelissaan myös erilaisia eettisiä ja moraalisia käsityksiä.

Houkuttelevalta vaikuttava eettinen liberalismi voi käytännössä olla kapea-alaista. Se pitää tasa-arvoa, yksilönvapautta ja yksilöllistä elämänhallintaa eli autonomiaa tärkeinä päämäärinä, mutta on samalla valmis rajoittamaan niitä eri elämän alueilla. Eettisen liberalismin mukaisissa vaatimuksissa ei riitä, että näiden periaatteiden toteuttamisessa julkinen valta toimisi vain poliittisen järjestelmän tasolla. Julkisen vallan olisi puututtava niihin myös perheissä ja uskonnoissa.

Ratkaistessaan monikulttuurisuutta monikultturismi voi sisältää moraalisen ja kulttuurisen relativismin.

Sihvola torjuu relativismin painokkaasti. Suvaitsevaisuutta kaikilta vaativa ei voi olla ehdoton moraalinen relativisti, hän argumentoi.

Eettinen liberalismi puolestaan ilmenee lopulta liberalistisena fundamentalismina, jossa toisinajattelijaa ei suvaita.

Sihvola esittelee liberalismin muodoista myös poliittisen liberalismin. Siinä suvaitaan uskonnonvapaus. ”Sen mukaan julkisen vallan tulee taata uskonnonvapaus kaikille demokraattiseen järjestelmään sopeutuville uskonsuunnille mutta olla puolueeton eri uskontojen sekä yleensä uskonnon harjoittajien ja uskonnottomien välillä.”

Poliittinen liberalismi ei siis edellytä uskonnon sulkemista kokonaan yksityiselämään ja julkisen tilan rauhoittamista kokonaan uskonnon ilmauksilta. Siten se poikkeaa olennaisesti Ranskan laïcité-järjestelmästä.

Poliittisessa liberalismissa julkisen vallan on myös varottava aiheuttamasta kohtuuttomia vaikeuksia uskonnon harjoittamiselle tai harjoittamatta jättämiselle.

Sihvolan oma kanta edustaa uusaristotelismia ja hyvän elämän mahdollisuutta.

Aristoteleen modernit seuraajat eli uusaristotelistit esittävät, että demokraattisessa yhteiskunnassa hyvän elämän mahdollisuus on taattava kaikille asemaan, alkuperään ja sukupuoleen katsomatta. Hyvän elämän toteuttamistapoja heidän mielestään on paljon.

Sihvolan mielestä yhdistämällä poliittisen liberalismin ja uusaristotelismin parhaat piirteet voidaan esittää ehdotus siitä, miten monikulttuurisuuspolitiikkaa tulisi toteuttaa moniarvoisessa demokratiassa.

Sihvola toteaa, että hänen esittämänsä filosofiset perustelut tukevat maahanmuuttajia ja kulttuurisia vähemmistöjä koskevissa ratkaisuissa pikemmin integroivaa kuin assimiloivaa ja monikultturistista mallia.

”Integraatiomallissa pyritään huolehtimaan siitä, että vähemmistöjen jäsenillä on edellytykset kehittää kykyjään ja saavuttaa täysivaltainen asema myös valtakulttuurin rakenteissa. Toisaalta suhtaudutaan suopeasti vähemmistöjen oman kulttuuriperinteen ylläpitoon.”

Sihvolan käsityksen mukaan uusaristotelismilla täydennetty poliittinen liberalismi antaa suuntaviivoja sille, miten tasapaino tasa-arvoisen kansalaisuuden ja vähemmistöjen kulttuuriperinteen välillä voidaan löytää.

Sihvola korostaa, että vähemmistöjä ei siis ole pelkästään suvaittava, vaan niitä on myös kunnioitettava. Niiden jäseniä on suojeltava syrjinnältä, ja useissa tapauksissa vähemmistön kulttuuriperinteen säilyttämistä on aktiivisesti tuettava.

Vähemmistöiltä itseltään Sihvola edellyttää demokraattiseen järjestelmään sopeutumista, vuorovaikutukseen suostumista muun yhteiskunnan kanssa sekä omien jäsentensä poliittisen tasa-arvon ja aitojen valinnanmahdollisuuksien turvaamista. Lisäksi vähemmistöjen tulee taata omille jäsenilleen mahdollisuus irtautua taustastaan ja assimiloitua valtakulttuuriin.

”Erilaisuuden valot ja varjot – Eettinen kasvatus koulussa” on Opetusalan eettisen neuvottelukunnan yhdeksältä kirjoittajalta kokoama julkaisu, jonka toimittajat ovat Hannele Niemi ja Riitta Sarras.