Ainakin Nivala-Haapajärvi-seutukunnan maatilojen kaikkien ikäluokkien viljelijöissä on huomattava määrä viljelijöitä, joilla ei ole loppututkintoa miltään kouluasteelta lukuun ottamatta oppivelvollisuuskoulua.

Mikä on tilanne Suomen muilla alueilla, joilta ei ole olemassa minkäänlaisia maatalousyrittäjien koulutustilastoja?

Maanviljelijöiden keskuudessa lienee edelleen myös käsitystä, ettei maanviljelijä kouluja tarvitse.

Missään muussa ammatissa ei ammattia harjoiteta tällaisella koulutusasenteella.

Erityisen ravistelun ansaitsee suomalainen koulutuspolitiikka.

Ihmeteltävää ovat myös median pyörittämät maajussiohjelmat – kannattaako sallia noin pitkälle menevää jonkin ammatin viihteellistämistä?

Työnilo on eri asia.

Antiikin Kreikan yhteiskunnassa ruumiillista työtä tekevä orja oli instrumentarium vocale, puhuva työkalu. Sitä oli ennen kaikkea maatyömies, joka alkoi saada maaorjan aseman juuri antiikin aikana. Hänet sidottiin maapalaan ja hän vaihtoi omistajaa yhdessä maapalan kanssa.

Käytettävissä olevan Nivala-Haapajärvi-seutukunnan vuoden takaisen tilaston mukaan ikäryhmien 30-39 ja 40-49 eli nuoren polven viljelijöiden huomattavalta osalta puuttuu ammatillinen tai muu loppututkinto.

Olettaisi, että ainakin kyseisten ikäluokkien tämän päivän viljelijät olisivat kouluttautuneempia.

Ikäryhmästä 30-39 ilman tutkintoa on 28 prosenttia kyselyyn vastanneista. Ikäryhmästä 40-49 ilman tutkintoa olevien osuus on 32 prosenttia vastanneista.

Yleensä kaikissa muissa ammateissa iäkkäilläkin suomalaisilla työntekijöillä sekä ammattinaisilla ja -miehillä on alansa koulutus. Nivala-Haapajärvi-seutukunnan 60-64 vuotiailta maanviljelijöiltä se puuttui seitsemältäkymmeneltäviideltä prosentilta eli kolme neljäsosalta kyselyyn vastanneista.

Haapajärvellä on pitkään toiminut maatalousoppilaitos, kuitenkin 55 prosenttia vastanneista 30-39-vuotiaista eli pitäjän nuorista viljelijöistä on ilman minkään alan loppututkintoa – ei edes omalta ammattialaltaan oman asuinkunnan maatalousalan oppilaitoksesta.

Kärsämäki loistaa myönteisesti nuorten viljelijöiden koulutuksella. Ilman jonkin asteen loppututkintoa ei ole ainuttakaan. Kouluasteen ammattitutkinto on 40:llä kyselyyn vastanneella 30-39-vuotiaalla viljelijällä, opistoasteen ammattitutkinto samoin 40:llä ja ammattikorkeakoulututkinto 20:llä viljelijällä.

Seutukunnan kunnista Nivalassa ja Pyhäjärvellä on pitkään toiminut muu kuin luonnonvara-alan ammatillinen oppilaitos. Tilastoissa tämä näkyy siten, että Nivalassa 30-54-vuotiaista lähes puolet viljelijöiden ikäryhmästä on suorittanut kouluasteen jonkin ammattitutkinnon. Pyhäjärvellä 30-49-vuotiaista yli puolet.

Korkeakoulututkintoja viljelijöillä on seutukunnan jokaisessa kunnassa, mutta niiden määrä on vähäinen.

Kyselystä ilmenee lisäksi, että monen kyselyyn vastanneen viljelijän loppututkinto on joltakin muulta kuin luonnonvara- tai maatalousalalta. Tässä tutkimuksessa ei selvitetty, mitä nuo alat ovat.

Nivala-Haapajärvi-seutukuntaan kuuluvat Nivala, Haapajärvi, Kärsämäki, Pyhäjärvi ja Reisjärvi.

Ammatillisen koulutuksen Raahen kuntayhtymän paraslain mukaisessa pohdiskelussa on yhtenä painavana argumenttina ollut Ruukin maaseutuoppilaitoksen toiminnan varmistaminen. Yhteistyön Oulun seudun koulutuskuntayhtymän kanssa on katsottu uhkaavan Ruukissa toimivaa maatalousalan oppilaitosta, koska Oulun koulutuskuntayhtymän alueella on jo Muhoksen oppilaitos.

Sisään rakennettuna ajattelussa, että Muhoksen ja Ruukin oppilaitokset olisivat vaihtoehtoisia, on tilaaja–tuottajamalli-ajattelu koulutuspaikkojen ylläpitämisessä.

Kun maatalousalan kouluttautumistilastot ovat sitä luokkaa, mitä ne ovat Nivala-Haapajärvi-seutukunnassa, ei koulutuspaikkoja kovin paljon tarvitakaan. Tilausta ei ole, jos oman alan kouluttautumista ei arvosteta. Tällöin ei tarvita tuottajaakaan.

Eivätkä kyseisen seutukunnan tilastot ole poikkeus. Asenteista kertonee, ettei kaikissa kunnissa ole minkäänlaista maanviljelijöiden koulutusseurantaa.

Suurella sivistyskeskustelulla tulisi herättää maanviljelijöissä koulutustarve. Ehkä suuriman muutoksen tulisi tapahtua koulutussuunnittelijoissa.

Jos maatalousväestön keskuudessa on vallitsevana edelleen ajattelu, että maatalousalan kouluja käydään vain sukupolvenvaihdoksen edellyttämät opinnot, koulutuspaikat eivät todellakaan kaikissa tapauksissa täyty ja maatalousalan oppilaitosten säilyminen paikkakunnilla on uhattuna.

Voisiko tuon keskustelun käynnistää Oulun Eteläinen, jossa on jo vireillä luonnonvara-alan korkeakouluopetushanke?

Vai voisiko keskustelu käynnistyä Helsingin yliopistosta käsin – siellähän on oppituoleja useampaan lähtöön?

Entä Oulun yliopisto? – mitä sieltä ovat aate- ja oppihistorian tuolit viime aikoina muuta tuottaneet kuin kauneusleikkauksia?

Tulisi lähteä siitä, että jokaisella maatilalla tai maatalousyrityksessä työskentelevällä olisi oman ammattialansa kouluasteen ammattitutkinto. Sen lisäksi vähintään yhdellä – maatilan isännällä tai emännällä – tulisi olla korkeakoulututkinto.

Myös maatalous- ja luonnonvaraelinkeinoja koskee periaate, että koulutus on tulevaisuuden muutosstrategia. Samoin sitä ovat kouluttamattomuus ja ammattitaidon puute.

Maatalousalalla on nykyään runsaasti erilaista kurssittamista, mutta niihinkin on kiinnostusta vain jos uudelle asialle on ennestään tarttumapinta eli on jo alan pohjakoulutus.

Nettilehti Sermones on käsitellyt aihepiiriä myös artikkelissaan ”Maanviljelijöiden kouluttautumistilastot ovat surkeaa luettavaa” (13.6.2007).

Ihminen tarvitsee ruokaa joka päivä ja ruoasta keskustellaan lähes kaikissa yhteyksissä.

Ruoan kasvattamisesta ja tuottamisesta sen sijaan ei puhuta. Euroopan unionin yhteydessä keskustellaan sen verran kuin elämän välttämättömyydestä yleensä puhutaan.

Myös antiikin Kreikassa talonpojan työ nähtiin vain elämän välttämättömyytenä.

Välttämättömyydestä oli vapauduttava.

Navetan, lannan levittämisen ja ruumiillisen työn leimaamalla ammattialalla on edelleen halpa maine. Nämä työt kuuluvat elämän välttämättömyyksiin, jotka puistattavat tämän päivän urbanisoituneita ihmisiä aivan kuten antiikin Kreikan niin sanottuja henkisen työn harjoittajia, vapaita kansalaisia.

Filosofi Hannah Arendt toteaa työkäsitysten analysoinnissaan, että tarpeittemme tyydyttämiseksi tehty työ nähtiin antiikin aikana orjamaisena, koska se oli välttämätöntä. Ruumiillinen työ ei ollut halpamaista sen vuoksi, että sitä tekivät orjat vaan koska se kuului ruumista kuluttaviin ammatteihin.

Tällaista työtä oli muun muassa maatyö.

Arendt torjuu näkemyksen, että antiikin aikana olisi halveksuttu työtä ja käsillä valmistamista vain sen tähden, että niitä töitä tekivät orjat.

Muihinkin tutkijoihin nojautuen Arendt näkee asian niin päin, että Kreikan antiikin ihmisten mielestä oli välttämätöntä omistaa orjia, koska elämää ylläpitävät ammatit olivat heidän mielestään luonteeltaan orjamaisia.

Työn tekeminen tarkoitti siis sitä, että sen tekijä oli välttämättömyyden orjuuttama. Orjuus oli inhimilliseen elämään kuuluva ehto, josta vapaan ihmisen oli vapauduttava saavuttaakseen tai ylläpitääkseen vapautensa.

Elämän välttämättömyydet hallitsivat ihmisiä, ja antiikin ihmiset pystyivät voittamaan vapautensa vain hallitsemalla voimakeinoin välttämättömyydelle alistettuja ihmisiä, analysoi Arendt kirjassaan Vita Activa.

Orjan alennustila oli kuolemaakin pahempi kohtalo, koska siihen sisältyi ihmisen muodonmuutos kesyn eläimen kaltaiseksi, Arendt kuvaa.

Toisin kuin myöhempinä aikoina antiikin orjuuden instituutio ei ollut keino hankkia halpaa työvoimaa, Arendt kirjoittaa. Se oli yritys poistaa ihmisten elämästä työn välttämättömyys, ja antiikissa pidettiin orjuuden instituutiota tällä perusteella perusteltuna ja oikeutettuna.

Filsosofi Aristoteleen mukaan ruumista kuluttavaa työtä tekevillä talonpojilla ei ollut oikeutta kansalaisuuteen. He olivat vain instrumentarium vocale, puhuvia työkaluja, joilla vapaat kansalaiset vapautettiin välttämättömyyksistä – ration, järjen, ajattelun käyttämiseen.

Maatalousyrittäjien koulutustilastojen valossa joutuu kysymään tämän päivän Suomessa: nähdäänkö maatalous ja yleensä luonnonvara-ala Suomessa antiikin tapaan vain välttämättömyytenä, johon edes koulutuspolitiikka ei ole paneutunut?