Suomessa kuluvan talven aikana esitettyjen lähinnä kolmen taideteoksen synnyttämä keskustelu taiteen rajoista jatkuu.

Tässä päätoimittaja Tapani Ruokasen ”Jälkiruokanen” viime viikon (11/2008) Suomen Kuvalehdessä:

”1. Lapsipornon esillepano taiteena on taiteilijan provokaatio: aseta pisuaari näytteille, ripusta valkoinen neliö seinälle – ja katso, se teki siitä taiteen. Tämä vanha keino herättää, saa ajatukset kiertämään. Siihen taide pyrkii omista lähtökohdistaan. Taiteilijan oikeutta suurempi on lapsen oikeus. Haavoittuvan ja puolustuskyvyttömän elämän suojeleminen on ihmisen velvollisuus, myös taiteilijan. Tätä ihmisyyden ja sivistyksen rajaa tulee kunnioittaa. Sen ylittäminen tekee taiteesta sairasta ja tekijästä rikollisen.

2. Yhteiskunta on määritellyt rikoksen. Laki on yhteinen sopimus. Se edellyttää, että rikos on tutkittava. Syyttäjän on syytettävä ja tuomarin on tuomittava. Lain rajoja pitää koetella, jotta lakia voi muuttaa. Muuten sitä pitää noudattaa. Laki on minimi, etiikka on enemmän, ihmisyyden mitta. Sitä ei voi tarkistaa pykälistä, se on sisintä, kulttuurin ja sivistyksen perusta. Jos elämän pyhyyden rikkominen, lapsen turmeleminen, epäeettisyys, on taiteen tehtävä ja itseisarvo, se on kulttuurin rappiota – ja taiteen.”

Nettilehti Sermones on käsitellyt aihepiiriä artikkeleissaan ”Taideteos samoin kuin taide-elämys ovat aina tekijästä ja kokijasta lähtöisin” (5.3.2008) ja ”Itkimme lopulta haikeasti – kotimaa tuli aina vain rakkaammaksi” (7.3.2008).