Nettilehti Sermones julkaisee Valma Kukon kolumnin ”Valistunut osallistuminen”. Kolumni on julkaistu Tiedepolitiikka-lehdessä (3/2006) sekä lyhyempänä Kotimaa-lehdessä (18/2006).

Poikkeuksellisen pitkän kolumnin julkaiseminen liittyy tämän hetkiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun, toimintaan ja liikehdintäänkin erityisesti Kemijärven ja Saksan Bochumin tapahtumien ympärillä.

Kolumnissa on joitakin epäajankohtaisia viittauksia, mutta ne eivät haitanne aihepiirin – yhteiskunnallisen osallistumisen ja toimintatapojen – periaatteellista tarkastelua ja arviointia.

Paikka paikoin kolumni on tuttu Nettilehti Sermonesin kolumneihin ja artikkeleihin otettujen lainauksien vuoksi:

Hyvän yhteiskunnan hyvät toimintatavat

VALISTUNUT OSALLISTUMINEN

Yhteiskunnallisen osallistumisen muodot, tavat ja menetelmät ovat maailmankuvallisia ja maailmankatsomuksellisia. Jokainen mielenosoitus, mellakka, lämmin ja kunnioittava vuorovaikutteinen viestintä ja keskustelu tai suomalaisen työyhteisön toimintakulttuuri on eettinen teko ja prosessi.

Aihepiiri odottaa tarkastelua.

Keskustelematta näyttää jääneen jopa lasten mielenosoituksiin osallistumisen kasvatuksellinen näkökulma.

Peruskoulun opetussuunnitelman valtakunnallisten perusteiden mukaan peruskoulun toimintakulttuurin on oltava avointa ja vuorovaikutteista sekä tuettava yhteistyötä niin koulun sisällä kuin kotien ja muun yhteiskunnan kanssa. Eivät mielenosoitukset eivätkä edes koululakkoilut ole vuorovaikutteista toimintaa vaan lisäävät vastakkain asettelua.

Vuorovaikutteiseen kansalaisuuteen, ei vastakkainasetteluun, velvoittavat myös lukion opetussuunnitelman perusteet.

Lukion opetussuunnitelman perusteisiin on kirjattu aktiivisen kansalaisuuden tavoitteeksi, että opiskelija osaa syventää demokraattisen yhteiskunnan toimintaperiaatteiden ja ihmisoikeuksien tuntemustaan sekä osaa muodostaa oman perustellun mielipiteensä ja keskustella siitä kunnioittaen muiden mielipiteitä.

Tulisi myös nähdä, että päiväkotien ryhmäkokojen ja pienten koulujen säilymisen puolesta toimiminen on ensisijaisesti aikuisten, ei lasten tehtävä.

Vaikka mielenosoitusten katsotaan kuuluvan demokratiaan, niiden todellisten syiden tarkastelua ei tule unohtaa. Viime aikojen toistuvat ulosmarssit suomalaisilla työpaikoilla myös ihmetyttävät. Suuristakin muutoksista tiedottaminen on tapahtunut vain ilmoitusasiana ja henkilöstön reaktiot on mahdollista nähdä yhtä epäkypsinä.

Työyhteisöissä, joissa on näin toimittu, vuorovaikutuksen puutteen on täytynyt olla jo pitkäaikainen kehityssuunta.

Mitä on hyvään yhteiskuntaan kuuluva hyvä toimintatapa? Mitä on valistunut osallistuminen? Milloin yhteiskunnallista osallistumista toimintatapoineen voidaan pitää valistuneena?

Mieleen on jäänyt tuoreessa EU-Euroopassa kesäkuussa 1998 omaksi lajikseen erottunut kahden suomalaisen maanviljelijän toimintatapa heidän asioidessaan Luxemburgissa kertomassa EU:n virkamiehille, mitä ovat roudan ja rankkasateen liottamat tulvapellot Suomen Oulujokivarressa ja muualla Pohjanmaalla kesäkuussa kun kylvöjen tekemisen aikaraja alkoi täyttyä. Miehet asiallisesti kuvasivat tilanteen valokuvien kera ja saivat sanomansa perille.

Tomaatit ja kananmunat eivät lennelleet kiitteli EU:n silloisen maatalouden erityiskomitean englantilainen puheenjohtaja Robert Lawsonkin.

Luterilainen viitekehys pohjoismaissa on tarjonnut vakaan ympäristön yhteiskuntarauhaa ylläpitävälle keskustelukulttuurille.

Luterilainen etiikka pitää tärkeänä yhteiskunnallista osallistumista, jossa on oleellista myös osallistumisen tapa. Yhteiskunnalliset uudistukset on toteutettava keskustellen ja neuvotellen. Tämä periaate edellyttää, että osapuolet tai kansalaiset ja päättäjät kohtaavat toisensa avoimesti kasvoista kasvoihin jalat saman pöydän alla.

Ihminen kasvaa siihen viitekehykseen, missä hän elää ja siksi tapa osallistua on kulttuurissa keskeistä.

Ollaan tekemisissä suurten sivistys- ja kasvatuskysymysten kanssa, jotka samalla ovat yhteiskuntarauhakysymyksiä.

Hyvää yhteiskuntatiedon kertausta olisi myös luterilaisille itselleen tutustua yhä uudestaan uskonpuhdistaja Martti Lutherin yhteiskunnallisiin näkemyksiin. Luther otti julkisesti kantaa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta, mutta hänen kantansa väkivallan käyttöön yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamiseksi oli ehdottoman kielteinen. Väkivaltaisessa maailmassa on hyvä päivittää tämäkin luterilaisen etiikan opetus.

Media on välittänyt meille tottumiseen asti tietoja ja kuvia mielenosoituksista, mellakoista, vihan vääristämistä kasvoista ja raivostuneista huudoista, joita ovat säestäneet nyrkkiin puristetut kädet. Mikä mahtava voima voisikaan olla sillä, jos koko kristikunta yhteisvoimin toisi esiin kantanaan, että nyrkkiin puristettu käsi ja vihalla vaikuttaminen eivät ole ainakaan kristityn tunnuksia tai tuntomerkkejä.

Hyviin toimintatapoihin kuuluvat aina ihmisen ja ihmisyyden kunnioittaminen.

Vertaansa vailla on Alpo Rusin kuvaus teoksessaan ”Mariankadun puolelta” tavasta, jolla presidentti Martti Ahtisaari kesäkuun alussa vuonna 1999 silloisissa Kosovon neuvotteluissa kohtasi Jugoslavian presidentin Slobodan Miloševicin. Sotarikolliseksi julistettu liittovaltion presidentti kohdattiin tinkimättömästi, silti arvokkaasti, tämän virka-asunnossa Belgradissa. Presidentti Miloševicia ei ajettu maakuoppaan kuten Irakin presidentti Saddam Hussein.

Ihminen viestii itsestään eniten omalla elämällään.

Jonkin aikaa sitten kuulin suomalaisen sotavangin havainnoista sotasairaala-ajaltaan Neuvostoliitossa. Kun joku suomalainen oli erityisen heikkona, toiset suomalaiset vangit keräsivät hänelle keskuudestaan sokeriannoksen. Kahta muuta kansallisuutta edustaneet sotavangit sen sijaan olivat toisiaan kohtaan kuin sudet, oli tämä tuttavieni tietämä sotavankeudesta vapautunut kertonut.

Neuvostoliiton sisäiset vankileirit tunteneen kirjailija Alexsandr Solzhenitzyn sanotaan olleen sitä mieltä, että ytimeltään kestäviin ympäristöllä ei ole merkitystä. Solzhenitzyn mielestä vankileirielämä turmelee vain ne, jotka ovat jo valmiita turmeltumaan.

Miten ihminen kohtaa yleiset ihmisarvo- ja muut sivistyskysymykset, jos hän ei arvosta niitä henkilökohtaisessa elämässään?

Pitäneekö tuollainen ihminen vääränä tekona edes toisen ihmisen kiduttamista eläimistä puhumattakaan. Mistä siis löytyy selitys sille, että vielä tämän päivän maailmassa kiduttamista käytetään kuulustelumenetelmänä! Kuitenkin kiduttaminen on ihmisyyden loukkaamista ja siis rikos, josta natsirikollisetkin Nürnbergissä tuomittiin.

Yhteiskunnallisen osallisuuden, osallistumisen ja vaikuttamisen tavoilla ja menetelmillä on syvä moraalinen pohja.

Valistunut osallistuminen olisi Suomen omistamaa substanssia erilaisissa kansainvälisissä yhteyksissä. Se on ydintä keskustelussa EU:n perustuslaillisesta sopimuksestakin.

Pehmeiden arvojen Euroopan ensisijainen puolustus perustuu sivistykseen, jota hyvän yhteiskunnan hyvä toimintatapa on.

Snellmanilaisen sivistysajatuksen sisäistänyt Kyösti Kallio tähdensi väkivallattomuutta ja maltillista käytöstä vaikeana pula-aikanakin 1930-luvulla. Hän oli itsekasvatuksen puolestapuhuja todeten, että parlamentarismi on niin suuriarvoinen oikeus kansan kädessä että meidän tulee tositeolla pyrkiä kasvattamaan itseämme sen arvoisiksi.

Hyvään toimintatapaan, valistuneeseen osallistumiseen, kuuluvat avoimuus ja vuorovaikutus ovat paitsi oman itsen myös toisen ihmisen kunnioittamista itseisarvona ja ihmisyyteen koskemisen näkemistä kiellettynä.

On ollut vastenmielistä todeta, miten maailmanpolitiikan valtataisteluissa viime aikoinakin on mediassa esitelty surmatun vastustajan tai vahingoittajan kasvokuvaa. Vainajan, vaikka hän olisi maailmanluokan terroristi, tulisi olla kaikesta huolimatta arvokkaasti kohdeltu. Suomalainen lääkäri korostaessaan vainajan kunnioittamista voi huomauttaa jopa likaisista varpaista ja sandaaleista vainajaa sairaalasta hakemaan tulleelle omaiselle kuten tiedän tapahtuneen.

Luterilaisella etiikalla olisi erityistä annettavaa maailmanetiikan kysymyksissä.

Filosofien joukossa ainoastaan Juha Sihvolan olen havainnut tätä asiaa käsitelleen.

Jokaisen suomalaisen kansainvälisen toimijan tulisi hänen laillaan nähdä luterilaisen eetoksen ominaispiirteet.

Muun muassa Yhdysvaltain ulkopolitiikan ymmärtämisen kannalta on tärkeää nähdä luterilaisuuden ja Yhdysvaltain kulttuuriin vaikuttaneen reformoidun kirkon eli kalvinismin välillä vallitseva ero vaikka molemmat ovat 1500-luvun reformaation synnyttämiä protestanttisia kirkkoja.

Rauhanturvaamistoiminnan lisäksi YK:lla on myös rauhanrakentamishanke, johon suomalaisetkin voivat osallistua. Hanke tulisi nähdä mahdollisuutena olla jakamassa suomalaista sivistyspääomaa.

Suomalaiselta kansainväliseltä toimijalta itseltään on kuitenkin edellytettävä suomalaisen sivistysyhteiskunnan tuntemus ja henkilökohtaisesti sivistynyt elämä.

Vaikka kyseinen henkilö ei olisi uskonnollinen, hänen on Suomen ja muiden pohjoismaiden edustajana tunnettava luterilaisen etiikan periaatteet maailmanetiikan rakentajana.

Suomen edustaminen ulkomailla ei kaikissa tapauksissa ole ollut moitteetonta.

Siirtomaaherruuden aikoja muistuttaa ulkomaanmatkoistaan muistiinpanoja tehneen Päivi Lipposen kokemus erään valtion Suomen lähetystöstä. Eräässä kirjassaan Lipponen kertoo miten kerran illalla heidän ajaessaan autolla ulos lähetystön portista, suomalaiset diplomaatit huusivat portinvartijalle suomenkielellä: ”Vauhtia, orja!”

Nuo suomalaiset kansainväliset toimijat tekivät työtään poikkeusoloissa, mutta niin joutuivat poikkeusoloissa olemaan suomalaiset sotavangitkin kuitenkaan alentumatta antisivistykseen.

Lämmittävää luettavaa on amerikansuomalaisen papin ja tutkijan S. Ilmosen kirjaansa Delawaren suomalaiset kirjaama kuvaus 1600-luvun suomalaisista ulkomailla, hekin poikkeusoloissa.

Ilmosen mukaan Pennsylvanian kuvernööri William Penn ihaili suomalaisten ja ruotsalaisten siirtolaisten ahkeruutta, heidän tapojaan sekä rehellistä käytöstään. Penn ihaili myös heidän lapsiaan ja kirjoitti muistiinpanoihinsa ”Kauniimpia ja älykkäämpiä lapsia ei löydä mistään”.

Erikoinen tutustumiskohde on ollut Grigori Petrovin Turkissa vuonna 1928 ilmestynyt kirja ”Valkoliljojen maa – Suomi”. Hyvä yhteensattuma, että juuri suomalainen Olli Rehn neuvottelee Turkin ja myös Bulgarian EU-jäsenyyden ehtojen täyttämisestä. Venäjänkielinen teos ilmestyi bulgariaksi jo 1925.

Valkoliljojen maa ylistää Suomea yhdistäen sen sivistyspääoman J. V. Snellmanin elämäntyöhön. Jo bulgariankielisen teoksen kääntäjä D. Bojkov korostaa alkusanoissaan teoksen osoittavan millaista roolia ihmisyys näytteli Suomen historiassa.

Turkin oikeusvaltioiksi kehittymisen ei luulisi olevan täysin mahdotonta, sillä Petrovin teos on tehnyt varsinkin Turkissa laajan pohjatyön jo vuosikymmeniä sitten.

Ihanneyhteiskuntaa ei koskaan muodosteta. Mutta entä hyvä yhteiskunta, täydellistä ei kuitenkaan? Tavoitteen ollessa tiedossa on mahdollista keskustella paitsi hyvästä yhteiskunnasta myös hyvän yhteiskunnan hyvistä toimintatavoista, valistuneesta osallistumisesta.