Suomen Lapin sodasta on paljon kirjoitettu, mutta aineistoa on yhä pelkkänä muistitietona.

Lapin sodasta, arktisesta sodasta, eivät ole kaikki saksalaiset siviilit edes tienneet.

”Kahlattiin suolissa” on maanviljelijä, kansanedustaja emeritus Väinö Raudaskosken sotamuistoissa yksi niistä sotilaiden Lapin sodan kokemuksista, jota ei ole kirjattu historiakirjoihin.

Lapin sota oli seurausta Moskovassa 19. syyskuuta 1944 allekirjoitetun välirauhansopimuksen sotilaallisista velvoitteista, joissa yhtenä kohtana oli saksalaisten karkottaminen Suomesta.

Aseleponeuvottelujen ehtona oli ollut, että saksalaisten on poistuttava maasta 15. syyskuuta mennessä. Sekä saksalaisille että suomalaisille oli ollut selvää, ettei aikataulusta ole mahdollista pitää kiinni, kun eduskunta päätti aseleponeuvotteluista 2. syyskuuta.

Saksalaisten lähteminen Etelä-Suomesta onnistui, mutta ei enää joukkojen ollessa Pohjois-Suomen alueella. Rytin eron jälkeen 4. elokuuta presidentiksi nimitetty Mannerheim oli käyttänyt neuvottelutaktiikkaa välttääkseen Pohjois-Suomen hävittämisen, mutta ei onnistunut taktiikassaan loppuun asti.

Henkilökohtaisen testamenttinsa Suomen marsalkka, presidentti Mannerheim oli tehnyt jo elokuussa sen jälkeen kun oli Mikkelin päämajassa vierailleelle Hitlerin edustajalle, sotamarsalkka Wilhelm Keitelille ilmoittanut aselepohankkeesta.

Saksalaiset olivat periaatteessa valmiit hitaaseen perääntymiseen. Pohjoisessa heillä oli noin 200 000 miestä ja lähes vuoden taisteluvarastot.

Neuvostoliitto vaati sotatoimien aloittamista.

Valvontakomissio kenraalieversti Andrei Zdanovin johdolla valvoi rauhanehtojen toteuttamista ”hengittäen niskaan” ei ainoastaan Helsingin ja Moskovan diplomaattisissa neuvotteluissa vaan myös suoraan Lapin mottitaisteluissa uhkausterveisin ja valvontakäynnein sekä lentokoneiden ylilennoin.

Neuvostoliiton painostus synnytti aitoa pelkoa. Neuvostojoukoilla olivat jo asemat Suomen puolella Kuusamon ja Suomussalmen kirkonkylillä.

Toisaalta saksalaiset tiesivät alusta eli kesäkuusta 1941 alkaen, ettei suomalaisilla ollut haluja liittosuhteeseen Kolmannen valtakunnan kanssa, korostaa Jukka Nevakivi Kalevassa julkaistujen artikkeleidensa kokoelmassa ”40 vuotta Lapin sodasta”.

”Ryti-Ribbentrop-sopimuksen jälkeenkin oli selvää, etteivät he tulisi taistelemaan viimeiseen mieheen Saksan rinnalla.”

Nevakiven mukaan rajua vihaa saksalaisissa synnytti lokakuun alussa tapahtunut suomalaisten maihinnousu Tornioon, saksalaisten selustaan. Sitä ennen saksalaiset olivat nostattaneet suomalaisissa kiivaan saksalaisvastaisen mielialan tuhotöillään, joista Nevakiven kirjassa on kuva Hyrynsalmen kirkonkylän polttamisesta 17. syyskuuta.

Ennen vetäytymistään toimeenpanemiensa siviiliasumusten hävittämisen taustalla lienee saksalaisilla kuitenkin ollut kuvitelma, että alue voi joutua venäläisten miehittämäksi, Nevakivi arvelee. Olivathan neuvostojoukot seuranneet Uhtuan suunnalta vetäytyvän saksalaisten 7. Vuoristodivisioonan kannoilla ja ylittäneet Kuivasjärven kohdalla valtakunnan rajan samana päivänä, jolloin Hyrynsalmi paloi.

Saksa erehtyi myös Suursaaren valloitusyritykseen juuri 15. syyskuuta ja osoitti sotamoraaliaan ampumalla antautuneen suomalaisen luutnantin sekä pakottamalla hänen sotilaansa polvillaan pyytämään armoa ojennetun konekiväärin piipun edessä.

Veri alkoi vuotaa, otsikoi Nevakivi.

Kimmo Sorkon kirjoittama ”Kolmen rintaman rykmentti JR 50 1941 – 1944” kertoo suomalaisten maihinnoususta Tornion ulkosatamaan, Röyttään, lokakuun ensipäivinä. Joukko-osastojen 1. porras oli saapunut 1. päivä lokakuuta. JR 50:n pääosa saapui Tornion satamaan viidennessä portaassa 5. päivänä lokakuuta.

Torniossa JR 50 joutui heti maastoon 11.D:n käskyn mukaisesti aloittaakseen hyökkäyksensä seuraavana aamuna. Tilanne, johon rykmentti joutui, oli kriittinen, sillä saksalaiset tekivät raivokkaita hyökkäyksiä kaupunkia kohti.

Hyökkäyskäskyn mukaisesti vahvistetun JR 50:n tuli koukata metsien kautta Torniojokivartta pohjoiseen kulkevalla tiellä. Myös saksalaiset olivat valmistautuneet jatkamaan hyökkäystään vahvoin voimin.

Suomalaiset ja saksalaiset pyrkivät ratkaisuun Tornion pohjoispuolella.

Maihinnousuoperaation kohtalo oli aamulla 6. lokakuuta alkavien taisteluiden varassa, kertoo Sorko teoksessaan.

”Iltapäivän kuluessa JR 50 pääsi aivan Torniojoen rannalle saakka sulkien siten eteläpuolelle jääneen vihollisvoiman mottiin.”

”Tornion pohjoispuolella saksalaisten raivokkaat hyökkäykset oli pysäytetty iltaan 6.10. mennessä ja JR 50:n saarrostava hyökkäys sulki huomattavan vihollisvoiman mottiin. Tornion maihinnousuoperaation kriittisin vaihe oli äärimmäisin ponnistuksin ja suurin uhrauksin saatu kääntymään suomalaisille eduksi”, Kolmen rintaman rykmentti-teos kuvaa.

JR 50:n tappiot ensimmäisenä taistelupäivänä Lapin sodassa olivat 27 kaatunutta, joista upseereita kaksi, aliupseereita viisi ja miehistöä 20. Haavoittuneita oli yhteensä 88, joista miehistöä 67, aliupseereita 16 ja upseereita viisi.

Suunnitelmat jatkuivat motissa olevan vihollisosaston lyömiseksi

Taistelut toisensa jälkeen etenivät kohti pohjoista.

Raudaskoski kuului JR 50:neen.

Jo Lapin sodan ensinäky Röytän satamassa oli ollut karmea vasta 21-vuotiaalle nuorelle sotilaalle. ”Alastomia kuolleita naisia heti satamassa.”

Raudaskoski oli Lapin sodassa Muonioon asti, josta hänen ikäluokkansa kotiutettiin ja sotaa jatkoivat vuosina 1924 – 1925 syntyneet. Raudaskoski on syntynyt vuonna 1923.

Jalkaväkirykmentti 50 oli alun alkaen Keski-Suomen miehistä koottu, mutta myöhemmin siihen koottiin miehiä Keski-Pohjanmaalta. Raudaskoski oli kotoisin Nivalasta, jossa hän asuu edelleen.

JR 50 taisteli Laatokan Karjalassa, Itä-Karjalassa, Syvärillä, Ihantalassa ja Lapissa.

Rykmenttiä komensi Mannerheim-ristin kaksi kertaa saanut Martti Johannes ”Jussi” Aho, eversti sittemmin kenraali.

Taistelut jatkuivat sekä käsivarren että Rovaniemen suunnassa.

Käsivarren suunnassa Vojakkalan mottitaistelua seurasi Ala-Vojakkalan, Karungin, Martimon ja Ylitornion taistelut. Aavasaksan taistelussa 14. – 15. lokakuuta JR 50:n I ja III P:n tuli lähteä koukkaamaan Aavasakan pohjoispuolelle Kaulinrantaan tarkoituksena sulkea saksalaiset mottiin.

Pataljoonat joutuivat Kaulinranta-Kuivakankaan maastossa kiivaaseen taisteluun sitkeästi puolustautuvan vihollisen kanssa – jopa lähitaisteluun saksalaisten käyttäessä muun muassa panssarinyrkkejä ja -kauhuja, Sorko kertoo.

Pataljoonat saavuttivat Kaulinrannan eteläpuolisen maantien ja saksalaiset jäivät mottiin.

”Kaulinrannan suunnassa taistelut raivosivat koko seuraavan yön vihollisen yrittäessä murtautua saartorenkaasta.”

Motti murtui.

Nivalalainen sotilas kohtasi yhden Suomen toisen maailman sodista sielunsa syvyyksiin jääneistä näyistä.

Raudaskoski kohtasi erään joen ylittävän sillan ympäristössä tapahtuman, joka nostaa muistoista ilmaisun ”kahlattiin suolissa”.

Joen nimi ei ole jäänyt Raudaskosken muistiin. Niillä paikoin kartan mukaan on Ratasjoki, mutta kysymys saattoi olla puronrotkostakin, jossa oli silta, Raudaskoski muistelee tapahtumapaikkaa. Joka tapauksessa oli kysymys Kaulinrannan taistelusta.

Suomalaiset olivat olleet sillan alueella vastassa pakenevia ”talonkorkuisia” saksalaisten kuormastoautoja. Suomalaisilla oli Raudaskosken tietojen mukaan riittänyt ammuksia yhdentoista auton etenemisen estämiseen.

Viimeisinä tekoinaan saksalaisten autojen kuljettajat olivat ohjanneet autonsa kahtapuolta tietä ojaan antaen näin tietä takaa tuleville autoille.

Välttääkseen joutumasta vangiksi ja luovutettaviksi Neuvostoliitolle tieltä suistuneiden kuorma-autojen yhteensä 10 – 20 saksalaista sotilasta olivat räjäyttäneet itsensä käsikranaateilla.

Raudaskoski oli niiden sotilaiden joukossa, jotka tulivat paikalle tapahtumien jälkeen ja tietävät sen, mitä näkivät ja mitä heille kerrottiin.

Tapahtumien kulusta kertoivat laajalle lentäneet saksalaisten sotilaiden suolet. ”Suolet pitkiä kuin köysiä”. Sotilaat retkottivat mikä missäkin. Kahlattiin suolissa.

Joen yli vievän pikkusillan tienoo ”suoraan sanoen veressä”, Raudaskoski kertoo. Jotkut sotilaista olivat menneet joen rantaan ja siellä surmanneet itsensä.

Osa itsensä räjäyttäneistä oli päättömiä, jäljellä oli verinen kaulantynkä. Osalla saksalaisista sotilaista oli pää jäljellä, mutta sisukset olivat hajalla kylkiluiden törröttäessä ulospäin ”kuin heinähäkin piitat” kuvaa Raudaskoski, siviiliammatiltaan maanviljelijä.

Vammat olivat sen mukaiset oliko räjäyttänyt ammuksen leuan alla vai vatsarinnan päällä.

Siltakahakan – jolla nimellä Raudaskoski yhteenottoa myös nimittää – jälkeen paikan oli ohittanut vielä 54 kuorma-autoa. ”Joku paikalla olleista oli ne laskenut”, Raudaskoski kertoo.

Raudaskosken kuvaama tapahtuma liittyy todennäköisesti Kaulinrannan motista purkautumaan päässeiden saksalaisten pakoon pohjoista kohti.

Sorkon teos kertoo Aavasaksan taistelun jälkeen seuranneessa etenemisessä pohjoiseen Kaulinrannan suuntaan saksalaisten joutuneen mottiin 15. lokakuuta.

”Kaulinrannan suunnassa taistelut raivosivat koko seuraavan yön vihollisen yrittäessä murtautua saartorenkaasta. Kaikki ulosmurtautumisyritykset torjuttiin…” ”Mutta äärimmäisistä ponnisteluista huolimatta III P ei kyennyt torjumaan tätä sekä elävän että tulivoiman puolesta ylivoimaista, panssareiden tukemaa vihollisen painostusta. Tie avautui ja motissa olleet saksalaiset pääsivät purkautumaan pohjoiseen.”

Edelleen Sorko kirjoittaa ”Motista purkautunut vihollisen taisteluryhmä käsitti noin kaksi jv.pataljoonaa, 21 tykkiä (vallattu patteri ml), 59 autoa ja neljä panssaria”.

Raudaskosken kuvaukset käyvät yksiin Sorkon tietojen kanssa. Autojen lukumäärä suurin piirtein vastaa toisiaan.

Myös tiedot ammusten riittämättömyydestä vastaavat. Sorkon mukaan taistelun lopputulokseen vaikutti ratkaisevasti ampumatarvikkeiden loppuminen suomalaisilta. Raudaskosken muistitietojen mukaan ammukset olivat loppuneet myös siltakahakassa.

Sorko jatkaa, että onneton tilanne johtui tiettömän maaston kautta lähetetyn ammustäydennyksen myöhästymisestä.

Osuutensa pakenemisen onnistumiseen kyseisen sillan kautta lienee ollut silläkin, että autojen lavoilla jalustalla oli tulivoimaisia 2000 laukausta minuutissa ampuvia konekiväärejä, joilla tietä ammuttiin auki.

JR 50 eteni saksalaisten perässä kohti Muoniota ja Suomen käsivartta.

Kymmenen kilometriä ennen Muonion kirkonkylää Raudaskosken komppania jaettiin kahtia. Komppanian toinen puolisko jatkoi tietä eteenpäin, toisen puoliskon tehtävänä oli lähteä Kittilään.

Raudaskoski kuului Kittilään lähtevään komppanian puoliskoon.

Erämaita ja nevoja myöten marssittiin kymmeniä kilometrejä yhteen menoon 24 tunnin ajan. Kohdattiin saksalaisia ja syntyi kahakka, Raudaskoski kertoo. Kaksi tai kolme suomalaista kaatui, 27 haavoittui.

Kittilästä päin tuli paljon saksalaisia.

Kaikkia heistä ei saatu vangituiksi.

Raudaskosken havahduttavat muistot jatkuvat.

Jäätiin yöpymään ja oli mahdollista sytyttää tuli, sytytettiin suuri honkanuotio.

Pimeästä maastosta alkoi kuulua valitusta, jota mentiin katsomaan.

Valittaja oli haavoittunut saksalainen sotilas, jolla oli ohimossa ampumahaava. Joku suomalaisista osasi vähän saksan kieltä ja sai selville, että sen oli ampunut sotilaan vartijakaveri yhdeksän millin pistoolilla.

Sotilas oli haavoittunut kylkeen, ja asetoveri oli tarkoittanut surmata haavoittuneen maanmiehensä.

Lyhythihaisessa paidassa oleva saksalainen kannettiin nuotiolle. Hänen molemmat silmänsä olivat tulehtuneet ”kuin nyrkit”. Sotilas halusi tietää, mihin hänet viedään. Kun hän sai tietää tulevansa viedyksi Ruotsiin johon haavoittuneet oli määrätty viedä, hän osoitti olevansa hyvillään, vaikka oli vaikeasti haavoittunut.

Saksalainen kuljetettiin puista tehdyillä paareilla kuten suomalaisetkin haavoittuneet.

Kyyneleet nousevat Raudaskosken silmiin. Syvältä nousevat sodan muistot eivät unohdu koskaan.

Kyyneleitä on nenäliinalla pyyhittäväksi asti.

Raudaskoski korostaa, että hänen tietonsa ovat vain muistinvaraisia.

Muistiin tallentuneet tiedot ja kokemukset ovat kuitenkin riittävän tarkkoja, sillä muuten ne eivät pystyisi liikuttamaan sielun syvyyksiä vielä vuosikymmenten jälkeen.

JR 50:n osuus Tornion voitossa oli ollut ratkaiseva. Muonion taisteluissa 26. – 30. lokakuuta Olostunturin seudun valtausta oli edeltänyt koukkaus, ”jota vaativampaa ainakaan meidän sotahistoriamme ei tunne”, kertoo Kolmen rintaman rykmentti-teos.

Lapin sodan tutkimuksissaan Nevakivi kohdistaa kiitoksensa erityisesti hiljaisille rivimiehille, jotka seurasivat lippua ”vielä viimeisen kerran”.

Lapin sotaan joutuivat pääasiassa Pohjois-Suomesta lähtöisin olleet jatkosodan läpikäyneet sotilaat.

Nevakivi lainaa teokseensa ihmettelyä, miksi Lapin sotaan piti lähettää juuri niitä yksiköitä, JR 11, JR 53 ja JR 33, jotka olivat taistelleet pohjoisessa saksalaisen 20. Vuoristoarmeijan joukkojen kanssa rinta rinnan ja liittyneet näihin monin henkilökohtaisin sitein.

Neuvostoliiton painostaessa valituksi tullut JR 53 oli ollut Kiestingin motissa.

Viholliseksi muuttuneiden saksalaisten kohtaamisesta kertoo Tornion taisteluissa vangiksi jäänyt, hakkaamiset, lyömiset, nöyryyttämiset, nälkiinnyttämiset ja oman haudan kaivamisen läpikäynyt Rovaniemen kautta Saksaan kuljetettavana ollut pyhäjokinen vääpeli Pauli Haapakoski Gummeruksen vuonna 1982 kustantamassa kirjassaan ”Olin saksalaisten vanki”.

Haapakoski kirjoittaa: ”Kittilässä näimme tuttuja, entisiä aseveljiä: saksalaisia sotilaita ajoilta, jolloin taisteltiin yhdessä Uhtuan suunnalla. Tunnistin kaksi saksalaista, joitten kanssa asuin samassa kämpässä parin viikon ajan. Tippa näkyi näillä pojilla olevan silmissä säälistä. Olivat kovin hiljaisia kuten mekin. Tilanne oli luonnoton, sillä aseveljinä me jaoimme aikanaan monta tiukkaa paikkaa”.

Haapakosken rykmentti oli JR 11.

Kaikki saksalaiset siviilit eivät ole edes tienneet Lapin sodasta, arktisesta sodasta. Mutta ehkä kaikki Suomenkaan eteläisessä osassa asuvat eivät ole loppuun asti tiedostaneet, mitä saksalaisten maasta karkottamiseen kaikkinensa sisältyi.

Valkoiset ristit Oulun ja Lapin läänien sankarihautausmailla kertovat tapahtumista. Niitä kannattaa turistien ja lomalaisten käyvä katsomassa.

Saksalaisten vankina olleiden kertomukset vankien kohtelusta mykistävät. Suomalaiset eivät olleet juutalaisia. He olivat saksalaisten mielestä rodultaan natseiksi sopivia ja Saksan arjalaisiin rinnastettavia. Haapakosken muistelmat tässäkin mielessä ovat järkyttävää luettavaa.

”Herrakansaa”, toistaa Haapakoski kirjassaan usein.

Raahelaisessa kahvipöydässä Haapakosken kirjassa mainitun, perunankuorista keittoa keittäneen Väinö Lassurin puoliso mainitsee miehensä aina välittömästi murtuneen, jos hän alkoi kertoa jotakin saksalaisten vankina olosta.

Lassurit olivat seurusteleva nuoripari vankeusaikana, jolloin Lassurin tyttöystävällä – myöhemmin puolisolla – ei ollut mitään tietoa siitä, missä hänen poikakaverinsa oli.

Vapautuessaan vankeudesta Saksasta – sinne Lapin ja Norjan kautta vietynä – Lassuri painoi alle 40 kiloa. ”Hän oli pieni ja laiha”, sanoo puoliso muistojen nostattaessa itkun silmiin hänelläkin.

Haapakosken kirja kertoo suomalaisten usein tapahtuneesta itkusta ja kyynelistä. Useasta kohdasta ilmenee heidän itkeneen kuin lapset.

Lapin sodassa suomalaisten vangiksi ottamat saksalaiset sotilaat oli rauhanehtojen mukaisesti pakko luovuttaa Neuvostoliitolle. Mitä saksalaiset sotilaat ovat saaneet kokea neuvostoliittolaisten vankeina?

Missä on muste, joka voisi kirjata vielä tällä hetkellä tallennettavissa olevat arktisen sodan, Lapin sodan, kaikkien joukkojen henkilökohtaiset muistot.

JR 50:n henkilökohtaisia sotakokemuksia on omakustanteessa ”Vornan taistelutaival”. – Vorna oli rykmentin peitenimi.

Paljon on varmaan vielä kirjaamatta, yhtenä esimerkkinä emeritus kansanedustaja Raudaskosken kohtaama siltakahakka.

Haapakosken henkilökohtaiset kokemukset saksalaisten vankina ovat Saksan sotahistoriaa, johon suomalaiset joutuivat.

Haapakosken teoksesta olisi paikallaan uusintapainos sekä teoksen kääntäminen saksaksi saksalaisten itsensäkin luettavaksi.

Lapin sodasta tuli hirvittävä kaikkine tuhoamisineen. Tässä mielessä varmaan toteutui 20. Vuoristoarmeijan komentajan kenraali Lothar Rendulicin sanat Mannerheimille syyskuun alussa 1944. ”Saksalaiset ja suomalaiset ovat maailman parhaat sotilaat … Jos heidän täytyisi taistella keskenään, olisi kaatuneita 90 prosenttia”, kertoo Nevakivi keskusteluista.

Saksalaisia Lapin sodassa kaatui noin 1 000 miestä ja suomalaisia noin 800.

Maiden väliset mittasuhteet kuitenkin olivat Haapakosken sanoin: ”Meidän pienen ja väsyneen armeijamme piti sopimuksen mukaan lähteä ajamaan Lapista suurta ja erinomaisesti varustautunutt saksalaisarmeijaa”.