Venäjän 1500-luvulla elänyt hallitsija, tsaari Iivana IV eli Iivana Julma (1530 – 1584) oli sivistyksellisesti sekä eettisesti ja moraalisesti sokea. Hän ei pystynyt näkemään niiden muodostamaa näkymätöntä rajaa omalle hallintovallalleen.

Tsaarilla oli Venäjällä absoluuttinen valta, ehdoton yksinvaltius. Sivistynyt ja eettinen hallitsija olisi käsittänyt, että hänen hallintovallallaan ovat kuitenkin näkymättömät rajat.

Iivana Julma ei siihen kyennyt.

Kuitenkin hänen elämänsä oli uskonnon täyttämä.

Uskonnosta huolimatta Iivanan elämä oli sadismin täyttämä.

Äskettäin ilmestynyt Ajatus Kirjojen julkaisema Isabel de Madariagan kirjoittama yli 500-sivuinen teos ”Iivana Julma” kuvaa Iivanan äärimmäisyyksien täyttämän elämän syntymästä kuolemaan. De Madariaga kertoo ensimmäisen tsaarin poliittisista pyrkimyksistä, avioliitoista, raakalaismaisista teoista ja häiriintyneen mielen oikuista.

Nuori Iivana nousi valtaistuimelle kolmivuotiaana 1533, ja hänet kruunattiin tsaariksi 16-vuotiaana. Hän kuoli vuonna 1584.

Iivana Julman elämäkerran kirjoittaja de Madariaga on Venäjän tutkimuksen emeritaprofessori Lontoon yliopistossa. Hän on aiemmin kirjoittanut muun muassa elämäkerran Katariina Suuresta.

Alkuteoksen ”Ivan the Terrible: First Tsar of Russia” ilmestymisvuosi on 2005.

Iivana IV on toisille nykyaikaisen Venäjän sankarillinen perustaja, vahvan Venäjän luoja, mutta toisille hän on tyranni, joka loi venäläisen itsevaltiuden ja terrorivallan perinteen.

Jälkimmäiselle johtopäätökselle de Madariagan teoksessa on runsaasti aineistoa. Iivana muun muassa siirteli väestöä ihmisten kärsimyksistä välittämättä asuinpaikasta toiseen kuten Stalin 1900-luvulla. Verenvuodatuksella ja kidutuksilla ei ollut määrää kuten ei ollut Stalinin Neuvostoliitossakaan.

De Madariaga pohtii syitä Iivanan toimintakulttuuriin. Koko yhteiskunta oli verkotettu sitoumuksin ja yhteisvastuin. Iivanan julmuuden kohdistuminen myös naisiin, perheenäiteihin ja lapsiin saattoi olla tsaarin vainoharhaisuutta tuhota kaikki potentiaaliset vastustajansa, mutta se saattoi johtua myös Venäjän silloisesta perinteestä, joka piti klaania eli rodia yhteisvastuullisena vakavissa rikoksissa.

Eräät historioitsijat ovat pitäneet Iivanaa pelkkänä lukutaidottomana keulakuvana, jota kuppikuntien johtavat vaikutusvaltaiset hovimiehet manipuloivat. Manipuloinnilla selittämistä de Madariaga ei kuitenkaan pidä todennäköisenä. ”Sellaisten hirveyksien takana täytyi olla voidellun ja karismaattisen hallitsijan arvovalta”, hän päättelee.

Voidellun hallitsijan arvovalta Iivanan tulkitsemana tarkoitti, että vain tsaarilla sai olla tahto. ”Iivana ei tunnustanut valtansa rajoja sen enempää teoriassa kuin käytännössäkään. Hän ei tunnustanut abstrakteja moraaliarvoja, joilla hänen tekojaan voitiin mitata. Kukaan ei saanut vastustaa häntä. Kaikki mitä hän teki oli oikein ja välttämätöntä, koska hän teki niin, koska hän oli kuin Jumala”, de Madariaga kirjoittaa.

Tarkoittiko kansalaisten käsitys hallitsijastaan siis samaa kuin Iivanan itsensä tulkinta yksinvaltiudestaan? Oliko hallitsija siis kansalaisillekin jumala tai Jumala isolla alkukirjaimella, sillä verta vuotava ja tuskasta huutava Venäjä oli samalla ortodoksisesti hyvin uskonnollinen?

Kansalaisten käsitys esivallasta voideltuna hallitsijana ja hallitsijan tulkinta vallastaan rajattomana ruumiillistuivat Iivanassa, jota teoksen kirjoittaja epäilee luku- ja kirjoitustaidottomaksi siitä huolimatta että Iivana osasi Raamatun tapahtumat kannesta kanteen ja kirjoitti – de Madariagan mielestä kirjurille sanellen – kymmensivuisia kirjeitä varustettuina pitkillä raamatunhistoriallisilla esipuheilla ja selityksillä sovellutuksineen.

Edelleen teoksessa kuvataan Iivanaa: ”Se mitä monien lähteiden perusteella tiedetään Iivanan persoonallisuudesta, tsaari oli vaikuttava ja hallitseva, jopa karismaattinen hahmo, eikä psykologinen häiriintyneisyys vaikuttanut hänen älylliseen kapasiteettiinsa”.

Iivanan käyttäytymis- ja toimintatavat osoittavat, ettei älyssä merkitse määrä vaan laatu sekä se, mihin älyä käytetään. Iivana oli kekseliäs kiduttamis- ja teloittamiskeinoissaan. ”Jopa talonpoikien vaimot riisuttiin alasti ja heitä ajettiin ´kuin villieläimiä´ metsiin, missä heidät hakattiin kappaleiksi.”

Eräässä toisessa tapauksessa ”Miehiä, naisia, lapsia ja imeväisiä kidutettiin, sidottiin, köytettiin yhteen ja heitettiin jokeen, ja koska se oli jäässä, toiset opritšikat seurasivat jalkaisin ja tekivät jäähän avantoja, joihin uhrit työnnettiin.”

Erästä uhria oli vedetty köydellä jään alla avannosta toiseen. Häneltä oli kysytty, mitä hän oli nähnyt. Hän oli vastannut käyneensä pahojen henkien luona helvetissä ja nähneensä kuinka paikkaa oli laitettu kuntoon tsaaria varten …

Oikeudenkäynneissä saatettiin kidutuksina käyttää tulikuumia uuneja, kiehuvaa vettä ja hukuttamista.

Apostoli Jaakobin muistopäivänä 25. heinäkuuta 1570 oli suuri mestauspäivä. Iivanan pyövelit olivat laittaneet valmiiksi yleisen torin, Poganajan niityn. Sinne oli pystytetty maahan kaksikymmentä valtavaa seivästä, joihin oli kiinnitetty poikkihirret. Pyövelit toivat paikalle patoja, joissa oli kylmää ja kuumaa vettä. Sitten ilmestyi tsaari hevosen selässä, täysmustissa vaatteissa, täysissä aseissa, jousipyssyä ja kirvestä kantaen, seuranaan 1500 ratsustreltsiä (muskettisoturia). Iivanan sekä hänen poikansa Ivan Ivanovitšin eteen tuotiin 300 katkotuilla jaloilla ryömivää aatelista, kuvaavat silminäkijöinä olleet kaksi liivinmaalaista.

Pyhän Jaakobin muistopäivän mestauksen kuvauksissa kerrotaan muun muassa ”hänet pingotettiin seipäiden väliin ja hakattiin kappaleiksi”. Katkaistiin nenä, toinen korva jne. Eräs toinen tapettiin hitaasti vuoronperään jääkylmällä ja kiehuvalla vedellä valelemalla. Sitten vuorossa olleiden eräiden päällikköjen jälkeen surmattiin joidenkin heidän vaimonsa ja lapsensa. Erään surmatun sekä hänen vaimonsa ja lastensa mestatut ruumiit tuotiin Iivanan eteen.

”Kaikkiaan 116 uhria tapettiin mitä kekseliäimmillä tavoilla, toisilta revittiin kylkiluut irti, toiset nyljettiin elävältä tai seivästettiin, kunnes lopulta vanha mies, joka hädin tuskin kykeni kävelemään, hoiperteli esiin. Iivana iski keihään hänen lävitseen, puukotti häntä sitten kuusitoista kertaa ja käski hakata hänen päänsä poikki. Neljän tunnin kuluttua Iivana oli viimein saanut kyllikseen ja vetäytyi palatsiinsa”, de Madariaga kertoo.

Hoida! Hoida! oli arojen villien ratsujoukkojen sotahuuto, jota Iivana usein käytti. Aikalainen kriitikko uskalsi olettaa, että Iivana varmaan eräässäkin tuhoamistilanteessa huusi hoida! hoida!

Iivana otti omalla tavallaan vastaan myös luoksensa tulleet lähetystöt joko kunnioittaen tai häväisten. Iivanan määräyksestä ja Novgorodin käskynhaltijan käskystä venäläiset hyökkäsivät syyskuussa 1569 Turun piispan Paavali Juustenin johtaman Ruotsin lähetystön kimppuun. Venäläiset ryöstivät Ruotsin lähettiläiden vaatteet ja saappaat. ”He pakottivat ruotsalaiset esiintymään kadulla alusvaatteisillaan ja paljastamaan takapuolensa ja sukuelimensä. He rosvosivat putipuhtaiksi heidän tavaransa ja ´telkesivät heidät karsinaan kuin siat lättiin` ja veivät heiltä ruoat ja juomat.”

Tapahtuman taustalla olivat valtioiden väliset poliittiset ristiriidat. Muun muassa Ruotsin kuninkaan Juhana III:n kannattajat olivat käyneet Venäjän suurlähettiläs Vorontsovin kimppuun. Kiistaa oli myös Juhana III vaimosta puolalaisesta Katariina Jagellonicasta, jonka myös Iivana olisi halunnut puolisokseen.

Naapurivaltioiden kanssa Iivana oli jatkuvissa valtataisteluissa, riidoissa tai sodissa. Hänen valtakaudellaan sodittiin lähes yhtäjaksoisesti noin 27 vuotta.

Oma poikakin kuoli isänsä kepiniskun seurauksena.

De Madariaga on teoksissaan kertonut myös Iivanan avioliitoista. Ensimmäisen avioliiton onnistumisesta kertoo se, että kohta avioliiton solmittuaan 16-vuotiaana hän toimitti myös nuoremman veljensä, 15-vuotiaan kuuron Jurin, avioliittoon. Iivana ilmeisesti koki avioliiton niin mukavaksi. Ensimmäinen aviopuoliso Anastasia kuitenkin kuoli jo 1560 29-vuotiaana.

Iivana oli paitsi valtiollinen hallitsija myös Venäjän ortodoksisen kirkon johtaja. Hänen toimintansa oli myös oikean uskon puolustamista. Hän oleskeli paljon luostareissa, lähetti niille rahasummia sekä teki laajoja pyhiinvaellusmatkoja perheensä kanssa. Kirkolliset johtajat olivat hänen neuvonantajiaan.

Uskonnon harjoittaminen ei kuitenkaan ollut muuttunut sisäistetyksi elämänasenteeksi niin, että se olisi tullut esiin eettisenä herkkyytenä ja erityisenä sivistyneisyytenä. Sen verran hänen lihassaan oli pistintä, että hän lopetti Pihkovan ryöstämisen erään Jumalan houkan kehotuksesta ja pelottelusta, miten Iivanalle muuten voisi käydä.

De Madariagan teoksessa ei ole missään yhteydessä mainittu, että Iivana olisi pannut alulle tai kehittänyt sosiaalisia tai koulutuksellisia järjestelyjä lukuun ottamatta rahalahjoituksia luostareille. Myöskään tutkimuksen tai tieteen kehittämisestä ei näy merkkejä. Kirjallisuutta kuitenkin Venäjällä oli ja käsikirjoituksia hankittiin omistukseen.

”Niin kauan kuin Iivana omassa persoonassaan oli yhtä kuin valtio, itsenäisiä poliittisia tai yhteiskunnallisia laitoksia ei voinut olla olemassa. Siinä mielessä tsaarien käyttämä ehdoton valta erosi läntisten hallitsijoiden ehdottomasta vallasta.”

Iivanan valtakausi esti poliittisia laitoksia kehittymästä Venäjällä ja viivytti niiden kasvamista. ”Hallitusta ei erotettu hovista eikä valtiota hallitsijasta, gosudarstvoa gosudarista.”

De Madariaga pitää Iivanan valtakautta tyyppiesimerkkinä poliittisen kokeilun ajasta Venäjällä. ”Tämä kokeilukausi päättyi opritšninan despotiaan.”

Mitä Iivanan ulkopolitiikka oli?

Iivanan tapa johtaa ulkopolitiikkaa viivytti Venäjän hyväksymistä Euroopan valtioiden järjestelmään ”yhtäläisin ehdoin”, sanoo kirjan tekijä. Venäjällä torjuttiin renessanssin ja uskonpuhdistuksen kulttuuri ja ajattelu sekä kaikki yritykset oppia latinaa ja eurooppalaisia kieliä prikazien ja hallituksen virastojen ulkopuolella. Ulkomaanasioiden hoidossa se jättikin Venäjän riippuvaiseksi ulkomaisista välittäjistä.

Tsaarin diplomatia ei tuntenut Euroopan humanistista ja historiallista geografiaa eikä latinalaisen maailman diplomaattisia muotoja, de Madariaga muotoilee.

Iivanan ulkopolitiikan ydin oli vaatimus, että hänen tsaari-arvonimensä tunnustettaisiin.

”Lisäksi tsaarin despotia, sodan tuhot sekä opritšninan tapainturmelus ja hävitys viivyttivät ja jopa estivät Venäjää avautumasta älyllisille ja henkisille liikkeille, jotka olivat alkaneet näkyä lännessä, renessanssille, uskonpuhdistukselle ja vastauskonpuhdistukselle.”

Koko ajanjakso 1453 – 1589 oli Venäjällä asenteiden ja mielialojen äärimmäisen kuohunnan aikaa. Tuohon aikaan mahtui lisäksi osmanivallan ja islamin tunkeutuminen Tonavan laaksoon riipaisten Venäjää paljon syvemmältä kuin Länsi-Eurooppaa, vaikka Kazanin valloitus korvasikin osmanien aluevaltaukset, de Madariaga kirjoittaa.

Venäjä kävi pitkää Itämeren sotaa vuosina 1558 – 1582. Aika oli samalla hirmuvallan aikaa.

De Madariaga analysoi, ettei Venäjälle jäänytkään sen enempää älyllistä kuin henkistä tarmoakaan ryhtyä laajaan älylliseen avautumiseen läntiselle kulttuurille ja teknologialle. ”Kulttuurikehitykseen käytettävissä olleet moraaliset ja materiaaliset voimavarat keskitettiin pikemminkin perinteisen ortodoksisen kulttuurin kehittämiseen.”

”Venäjä ei liittynyt lainkaan mukaan Euroopan henkiseen järjestelmään. Se jäi ulos yliopistojen ja koulujen verkostosta, joka syntyi Länsi-Eurooppaan, jopa Uuteen maailmaan, ja jonka perustana oli joka tapauksessa latina”, de Madariaga jatkaa.

Oliko lopulta kysymys vielä erityisistä tekijöistä?

Venäjän kirkko piti yhä kiinni hallitsijan jumalallisen luonnon teoriasta. ”Kirkko sen enempää kuin Iivana IV:n personoima valtio eivät voineet suvaita itsenäisen ajattelun kehittymistä”, da Madariaga sanoo.

Tieto teologisista virtauksista, jotka kukoistivat protestanttisen uskonpuhdistuksen nimissä, oli hyvin pinnallista.

”Ironista kyllä, se renessanssikulttuurin puoli, joka hallitsi Iivanan hovia hänen vainoharhaisuutensa yllyttämänä, oli salatieteiden maailma, joka perustui alkemiaan, magiaan, noituuteen ja astrologiaan. Siihen liittyi eräitä puolia muiden maiden karnevaalikulttuurista, joka Venäjällä oli skomorohien aluetta. He olivat kierteleviä ilveilijöitä, jotka ortodoksikirkko tuomitsi erittäin ankarasti.”

De Madariaga juoksuttaa teoksessaan esiin valtavan määrän Iivana IV:n elämää ja Venäjän silloista aikaa. Iivana Julman elämäkerta on tavallaan kaksiosainen. Alkuosan 426 sivua ovat ilmiöiden esillepanoa ja teoksen 22. luku ”Iivanan perintö Venäjälle” käsittää kuusitoista sivua ollen samalla kuin teoksen toinen osa.

Toisesta osasta olisi voinut olettaa löytyvän yhtymäkohtien etsimistä Venäjän myöhemmälle kehittämiselle ja politiikalle Neuvostoliiton ja nykyisen Venäjän aikaan asti.

De Madariagan esiin vyöryttämät tapahtumat antavat materiaalia nähdä 1900-luvun Stalin raakuuksineen ja kansalaisten siirtoineen toisena Iivana Julmana. Myös Neuvostoliittoa on pidetty koelaboratoriona. Molemmat hallitsijat aiheuttivat taloudellisia kriisejä.

Teoksen esittelemän aikalaiskuvauksen mukaan Moskovan ja Jaroslavin välinen alue oli täpötäynnä pieniä kyliä ja niissä niin paljon ihmisiä, että ”se aivan ällistyttää. Alue on ääriään myöten täynnä viljaa … yhtenä aamuna tapaa seitsemän- tai kahdeksansataa rekeä menossa Moskovaan tai tulossa sieltä”.

Vuonna 1585 Pihkovan ympäristön tiloista 85 prosenttia oli autioina. Novgorodin ympäristössä määrä nousi 97 prosenttiin. Okajoen ympäristössä autioita tiloja oli peräti 95 prosenttia.

Ihmiset pakenivat kauemmas asutuilta alueilta, jolloin ruvettiin talonpoikien muutto-oikeutta rajoittamaan ”ja lähennyttiin maaorjuutta”, de Madariaga kirjoittaa.

De Madariaga ei kuitenkaan päätä teostaan sen tarkasteluun missä määrin Iivana IV on nykyaikaisen Venäjän sankarillinen perustaja.

De Madariaga keskittää kaiken huomion Iivanan julmuuden juuriin.

Iivanan ensimmäisen vakavan vainoharhapuuskan sanotaan ilmenneen ensimmäisen vaimon, Anastasian, kuoleman – perhetragedian – jälkeen. ”Se suisti nuoren tsaarin pois tolaltaan. Valloilleen päässyt julmuus ja sadismi kohdistuivat hallitsevaan eliittiin ja levisivät lopulta yhä laajempina renkaina koko maahan riettaiksi orgioiksi, jotka huipentuivat kidutuksen ja julmuuksien purkauksiin.”

De Madariaga näkee Iivanan käytöksessä erityisen pelon demonin, jolle ihmiset Venäjällä uhrattiin. De Madariaga sanoo Iivanan tarkoituksella vaalineen sekä zemštšinassa että opritšninassa tai dvorissa, hovissa, pelon ja epäluulon tunnetta, joka lietsoi ilmiantokulttuuria. ”Se verhottiin krugovaja porukaksi eli kollektiiviseksi takausjärjestelmäksi. Se peittää tsaarin harjoittaman politiikan luonteen pimeään varjoon.”

Tässä de Madariaga siis kumoaa teoksensa alkupuolella esittämänsä arvion, että joukkomurhien takana olisi Venäjän tuolloinen traditio pitää klaanit yhteisvastuullisina rikoksista.

Tutkijan mukaan Iivana käsitti tsaarinroolinsa syvällisimmäksi puoleksi vastuun kansansa ikuisesta pelastuksesta, josta hänet kutsuttaisiin vastaamaan viimeisellä tuomiolla.

Venäjäksi viimeinen tuomio tunnetaan dramaattisella nimellä ”strašnyi sud”, tuomiopäivä, pelottava tuomio. Kansa reagoi juuri tähän puoleen Iivanan tsaarinroolissa, sanoo de Madariaga, ”sillä myös kansan oli tsaarin tuomiossa tunnettava Jumalan tuomio”.

Tässä kohden tutkija ja kirjan tekijä muistuttaa, että helvetti ja tuomittujen kidutukset olivat tuohon aikaan yleisenä pakkomielteenä sekä idän että lännen kirkoissa.

Laajan tutkimuksen johtopäätökset ja loppuhuipennus muuttuvat yhä uskonnollisemmiksi.

Tutkimuksen tekijän mukaan Iivana sai suvereenisuusajatuksensa Itä-Rooman keisarikunnasta mutta myös Vanhasta ja Uudesta testamentista. ”Häneltä on saattanut viedä melko paljon aikaa kehitellä johdonmukainen perustelu äärimmäiselle tulkinnalleen hallitsijan oikeuksista.”

De Madariagalta on jäänyt huomaamatta tai hän ei tutkimuksessaan mainitse, ettei tsaari ole ymmärtänyt kuka Raamatun kuninkainen mielestä oli ainoa Jumala. Muun muassa kuningas Davidin sanoja ”Herra on minun paimeneni” ei voi tulkita jumalkuninkaan sanomiksi.

Iivanan käsitys tsaarin viran jumalallisuudesta ja vallankäytöstä näyttävät kulkenen rintarinnan. Hän ei taistellut jotakin vastaan vaan jonkin puolesta. Hän taisteli rajattoman vallan puolesta ”saavuttaakseen täydellisen, mielivaltaisen vallan alamaisiinsa”, on esitetty näkemyksenä eräässä tutkimuksessa.

Teoksessa lainatun Priscilla Huntin tutkimuksen mukaan Iivanan itsepuolustus perustui käsitykseen pyhästä kuninkuudesta, jonka metropoliitta Makari oli kehittänyt nuorelle tsaarille heti kruunajaisten jälkeen vuonna 1547. Käsitys kuului niin sanottuun viisausteologiaan, joka antoi Iivanan toteuttaa maan päällä Kristuksen kuvan kahtalaisuutta kahdessa ruumiissa, joista toinen oli ihmisen, toinen Jumalan, ”laajentamalla jumalallista kunnes se sulautti itseensä inhimillisen”. Näkemys antoi Iivanalle ”luvan tehdä kristityn hallitsijan roolissaan laajamittaisia julmuuksia, koska hänen tehtävänään oli puhdistaa maailma synnistä”.

Tämän käsityksen mukaan Iivana hallitsijana oli ylemmällä tasolla kuin muut ihmiset. ”Sitä eivät määrittäneet ainoastaan hänen roolinsa tsaarina vaan myös hänen roolinsa melkein kuin Jumalana”.

Näin siis opritsninakin – Iivanan valtio valtiossa-kokeilu – olisi ollut vain väline Jumalan roolin toteuttamiseen, Iivanan tapauksessa jumalallisen väkivallan käyttämiseen – ei mistään poliittisista tai sosiaalisista syistä perustettu.

De Madariaga lainaa edelleen Huntin tutkimuksia metropoliitta Makarin kokoamista teksteistä. Niissä on kirje kolmannesta Roomasta sekä lähteitä, joissa Hunt päättelee olevan perusteluita Iivanan roolikäsityksille itsestään taivaan joukon johtajana ja arkkienkeli Mikaelina, viimeisenä tuomarina ja puhdistavan hävityksen välikappaleena. ”Iivanan tulkinnassa sekä ihmisen että jumalan ruumis ovat yhtä.”

De Madariaga päättelee, että Iivana yhdisti inhimillisen ja jumalallisen, ja se antoi hänelle vallan puhdistaa maailma synnistä jumalallisen väkivallan avulla. ”Hän oli sen liiton ruumiillistuma, ja se antoi moraaliset valtuudet kaikkeen minkä hän teki ja asetti hänet samalle tasolle Jumalan kanssa.”

”Iivana samasti itsensä pyhän väkivallan ajatukseen. Se raivasi tietä tsaarin uskomukselle, että hänen julmuudellaan oli puhdistava arvo. Lisäksi se antoi hänelle luvan hyväksyä taivaallinen alkuperä sadismille, …. Hän tarvitsi sitä puhdistaakseen itsensä ja kansansa synnistä.”

Lontoon yliopiston Venäjän tutkimuksen emeritaprofessorin tutkimustuloksista tekemän johtopäätöksen mukaan Iivana uskoi vankasti Jumalan antaneen hänelle velvollisuuden palkita ja rangaista alamaisiaan. ”Se sai heidät hyväksymään velvollisuudekseen totella jumalallista, mahtavaa tsaaria, jonka tuomioon he alistuivat aivan kuin se olisi ollut viimeinen tuomio.”

Verrattuaan Iivana IV:n valtakautta tragediaan, jolla on shakespearelaiset mittasuhteet, de Madariaga tekee metafyysisen johtopäätöksen: Iivana tahtoi olla Jumala ja hänet sen vuoksi karkotettiin taivaasta, sillä hän oli – Lucifer.

De Madariagan viimeinen johtopäätös on pettymys.

Mieluummin olisi nähnyt tutkimuksen aineiston käsittelyn jatkuvan kulttuuristen, yhteiskunnallisten ja poliittisten vaikutusten tarkasteluna myöhemmän ajan Venäjällä ja sitten Neuvostoliitossa ehkä aina tähän päivään asti.

Vielä yksityiskohtaisemmin olisi voinut verrata Venäjän oloja siihen kehitykseen, mikä oli tapahtunut Keski-Euroopassa.

Saksassa luterilaisen kirkon uskonpuhdistaja Martti Luther oli esittänyt käsityksensä esivallasta jo 1520-luvun alkuun mennessä.

Luther erotti toisistaan maallisen ja hengellisen hallinnon eli esivallan. Nämä käsityksensä, jotka tänä päivänäkin ovat vallalla luterilaisessa Suomessakin, hän esitti jo ennen Iivana IV:n syntymää.

Saksan Talonpoikassodan anarkistisen sekasorron ja väkivallan keskellä 1525 hän kirjoitti Talonpoikassotaa koskevat kirjoituksensa, joissa hän väkevillä sanoilla tuomitsi uskontoa motiivinaan käyttävän taisteluissa riehuvan Thomas Müntzerin.

Müntzer katsoi toimivansa oikein pyrkiessään tappamaan ”jumalattomat ruhtinaat”. Lutherilta hänen toimintansa sai selkeän tuomion.

Luther edusti näkemystä, jonka mukaan hengellisen hallinnon ainoa ase oli Jumalan sana, ja sen tuli vaikuttaa vain omantunnon kautta.

Lutherin hylkäämän uskonnollisyhteiskunnallisen vaikuttajan kuva otettiin 1970-luvulla DDR:n 5 markan seteliin.

Müntzer sopi väkivaltaisen yhteiskunnan merkkihenkilöksi.

Venäjän historiassa on mongolikausi. Iivanalla itsellään oli tataariyhteyksiä. Hänen sanotaan osanneen ainakin lapsena tataarin kieltä.

Missä määrin Venäjän ja Neuvostoliiton ajan julmuuksille sekä koko kansan luonteelle voisi löytää selityksiä noista yhteyksistä – onko yhteydet jo selvitetty loppuun asti?

Iivana Vasilinpoika IV:n suuri ansio oli Venäjän geopoliittinen vakaannuttaminen.

Hän laajensi valtakuntansa aluetta etelään ja koilliseen Siperiaan päin.

Iivana on nähty vahvan Venäjän perustajana. Hän oli erityisen arvostettu Neuvostoliiton aikana ja häntä on pidetty nykyaikaisen Venäjän sankarillisena perustajana.

On puhuttu hänen pyhimykseksi julistamisestaan.

Iivanan venäläinen lisänimi ei ole julma suomalaisessa merkityksessä. Venäjän kielen groznyj tarkoittaa paremminkin luonnehdintaa ukkosen kaltainen. Ukonilmahan alkaa yhtäkkiä. Samoin Iivana oli julman äkkipikainen kuin ukkonen. Venäläisessä traditiossa hän on Iivana Vasilinpoika isänsä ja edeltäjänsä Vasili III:n mukaan.

Mikä on siis totuus Iivana Vasilinpojasta, ukkosen kaltaisesta?

De Madariagan tutkimuksen päätyminen uskonnollisiin ja metafyysisiin ulottuvuuksiin sopii yhteen tsaarin oman uskonnon harjoittamisen sekä Venäjän ortodoksisen kulttuurin kanssa.

Venäjän lahkot kertovat venäläisen uskonnollisuuden äärilaidoista.

Iivanan aikana olivat muun muassa Jumalan houkat. Tämän päivän lahkoista yksi on parhaillaan luolaan sulkeutuneena odottamassa maailmanloppua. Lahko uhkaa joukkoitsemurhalla, jos heidät pakotetaan luolasta ulos. Yhteisö on esittänyt Iivana Julman sekä myös Stalinin julistamista pyhimyksiksi.

Mistä on kysymys?

De Madariagan laaja tutkimus Iivana Julmasta on sovellettavissa paitsi venäläisen yhteiskuntaan ja valtiolliseen elämään myös tämän päivän eri uskontojen käsityksiin hallitsemisesta ja vallankäytön oikeutusten perusteluihin. Yhtä hyvin tänä päivänä valtaoikeudet voivat muuttua karismaattiseksi vallaksi, vallan sinfoniaksi kuten emeritaprofessori ilmaisee Iivanan tapauksessa käyneen.

Mitä Iivanan taistelu tsaari-arvonimestä lopulta oli?

Mitä Iivanan väkivalta lopulta oli?

Tutkimuksiinsa nojaten de Madariaga nimeää Iivanan väkivallan pyhäksi väkivallaksi ja sadismiksi, jolla oli taivaallinen alkuperä.

De Madariagan ongelman ratkaisu on sittenkin liian helppo. Jumalan vastustaja, Saatana, ei ole yksittäinen ihminen – ei edes Iivana Vasilinpoika.

Orpous ja vaikea lapsuus eivät myöskään sellaisenaan tee kenestäkään tyrannia eikä sitä tee sairaus ellei niihin liity muita vaikuttavia tekijöitä.

Kasvatuksen nimissä tapahtunut erityinen kylvötyö voi kylläkin löytää hyvän maaperän maailmankuvaansa rakentamassa ja maailman- sekä elämänkatsomustaan muodostamassa olevassa nuoressa.

Aadolf Hitler muisteli elämäkerrassaan historian opettajansa häneen tekemää vaikutusta. Jo 15-vuotiaana Hitler koki, että hänelle oli olemassa vain nationalismi.

Nuoren Iivanan sydämeen kylvi siementä pyhästä kuninkuudesta metropoliitta Makari. Iivana oli tuolloin 16-vuotias.

Iivanaan sopivat Hitleriin sovitetut (NS 5.10.2007) luonnehdinnat ”järkytetty lapsi ja kiihkeä politikointi” ja ”rikottu lapsi oli hyvä kasvualusta …”.

Iivana oli henkisesti myrkytetty. Maailmankuva oli vääristetty.

Isän, Vasili III:n kuoltua, todellista valtaa näyttää alkaneen käyttää Iivanan äiti Jelena. Kolmivuotiaan suurruhtinaan Iivanan tulevan tsaariuden mahdolliset vallantavoittelijat surmattiin. Toiset tapettiin vankilassa nälkään, joku hirtettiin, mitä kenellekin tehtiin.

Lapsi kasvoi tällaisen äidin hoivissa kahdeksanvuotiaaksi asti. Äidin kuoltua oli merkittävin kylvö lapsen sieluun tehty.

Kylväjiksi jäivät hovi ja vallasherrat, jotka kohtelivat lasta suuriruhtinaana – mitä se sitten tosiasiassa olikaan?

Ympärillä häärivä yhteisö ei näytä puuttuneen ainakaan de Madariagan mukaan Iivanan harrastukseen paiskoa korkeista torneista eläimiä, jotka murskaantuivat maahan.

Kirjatuksi tapahtumat näyttävät kuitenkin tulleen, ehkä niitä joku sittenkin ihmetteli.

Mutta 12- ja 13-vuotiaan Iivanan määräämiin kuolemantuomioihin ei ainakaan näytetä puututun. Muun muassa isänsä Vasili III:n nimittämä holhoojaneuvoston viimeinen jäsen ruhtinas Andrei Maihalovits Suiskin pieksettiin hengiltä kolmetoistavuotiaan suuriruhtinaan henkilökohtaisesta käskystä vuonna 1543.

De Madariaga epäilee, ettei Iivanalla ollut miehen mallia.

Olihan hänellä, mutta millaisten miesten!

Iivana on muistellut lapsuuttaan katkerana. Mitä siis olivat hänen saamansa huolenpito ja rakkaus? Saiko hän istua isän sylissä edes silloin kun isä vielä eli? Isä kuoli hänen ollessaan 3-vuotias ja äidin kuollessa hän oli 8-vuotias.

Hitlerille ei mikään riittänyt, ei aluevaltauksissa eikä julmuuksissa.

Myöskään Iivanalle ei mikään riittänyt, ei aluevaltauksissa eikä julmuuksissa.

Molempien vallanhimo oli hirvittävä, se ilmeni tekoina.

Hitlerille kansallissosialismin aate oli pyhä. Se oli hänen uskontonsa. Arjalainen rotu piti pitää puhtaana kuten Iivanalla Venäjän kansa vääristä opeista.

Molemmat hallitsijat olivat jumalkuninkaita, sillä Saksassa kuoltiin uskossa Aadolf Hitleriin ja Saksan ylösnousemukseen.

Kolmivuotiaana orvoksi jäänyt Iivana oli julistettu isänsä vallan perijäksi ja suuriruhtinaaksi. Häntä palveltiin eikä hän oppinut palvelemaan.

Kuitenkin suurin on se, joka palvelee.

Lieneekö jäänyt kultainen sääntökin oppimatta. ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille” (Matt. 7: 12).

Pikku Iivanan helkkyvällä lapsennaurulla olisi ollut aikuisympäristölle paljon sanomista.

Aikuisympäristö ei kyennyt ottamaan vastaan Iivanan saarnaa lapsenkaltaisuudesta vaan tuhosi sen Iivanastakin.

Iivanan ajan Venäjällä olisi pitänyt luoda laitoksia ja instituutioita kansan palvelemiseksi niin, että kansalaisille olisi tullut mahdollisuus muodostua kansalaisyhteiskunnaksi.

Jos Iivana olisi oppinut palvelemaan, älykkyys olisi voinut kanavoitua kansalaisyhteiskunnan synnyttämiseen. Yleinen kansanopetuskin lukutaitoineen teki Euroopassa jo tuloaan.

De Madariagan selitys Iivana IV:n julmuudelle oli käsitys, että väkivalta oli Iivanalle taivaallista alkuperää ja siis pyhää. Iivana oli de Madariagan mielestä Raamatun Jesajan kirjan kuvaama Lucifer ”Voi, sinä putosit taivaalta, sinä Kointähti, sarastuksen poika! Alas maahan sinut survaistiin, sinä kansojen kukistaja” (Jes.14:12).

Selkein selitys löytyy nuoren Iivanan sydämeen kylvetyistä pyhän kuninkuuden siemenistä ja syistä – mitä kaiken kaikkiaan lienevät olleetkin – syntynyt vallanhimo, joka ei sietänyt katsella toisia ihmisiä eikä toisia valtioita muualta kuin ylhäältä päin – ehkä se oli pyhää kuninkuutta sekin, mutta sekään ei selitä moraalin rajat ylittänyttä väkivaltaa aivan kuin rajoja ei olisikaan.

”Makarin mielestä tsaarilla oli yhtälaiset velvollisuudet yhteiskuntaa ja kirkkoa kohtaan.”

Rikottu ja myrkytetty lapsi ja nuori poika ei varmaan pystynyt ymmärtämään, mitä metropoliitta Makarin kruunajaispuhe oikeudenmukaisuudesta, armollisuudesta, arvokkuudesta ja sydämellisyydestä voisivat oikein käsitettyinä tarkoittaa.

Puheen tsaarin jumalallisuudesta hän myöhemmästä elämästään päätellen sen sijaan imi ja oli jo imaissut itseensä. ”Hänen maallinen ruumiinsa oli samanlainen kuin kenellä tahansa, mutta valtansa osalta hän oli kuin Jumala”

Metropoliitan kruunajaispuheessa ei ollut viittausta tsaarin vallan institutionaalisiin rajoituksiin. Tsaarin itsensä täytyi määtätä rajat.

Mutta juuri siihen Iivana Vasilinpoika IV ei kyennyt. Häneltä puuttuivat siihen tarvittava sivistys sekä eettinen ja moraalinen pääoma.

Etiikan ja moraalin rajat ovat näkymättömiä. Eettisesti herkkä ihminen näkee ne kuitenkin – hän kokee ne.

Pyhän kuninkuuden sisäistäneessä Iivanassa yhdistyivät aikansa Venäjän virkakäsitys, ympäröivän yhteiskunnan tarjoama konteksti, lapsuuden järkkyminen, väärin käsitetyt valtaoikeudet, vallanhimo sekä luonnevikainen moraalin rajojen ylittäminen.

Iivana Vasilinpoika IV:n lapsuus ja nuoruus odottavat tutkijoita. Tutkimustulosten seurauksena koko Venäjän historia voisi avautua nykyistä enemmän.

De Madariagan tutkimukset käsittelevät suuren aineistomäärän. Tutkimustulosten tarkastelu ja johtopäätökset niistä antavat uutta tietoa, mutta myös lähtökohtia jatkotutkimuksille.