rakin presidentin Saddam Husseinin kuolemasta on tänään 30. joulukuuta 2007 aamulla kello viisi Suomen aikaan kulunut tasan vuosi.

Irakilaisoikeus oli tuominnut Husseinin kuolemaan 5. päivä marraskuuta 2006.

Huhtikuussa 2003 olivat Yhdysvaltain johtaman liittouman joukot syrjäyttäneet Husseinin Irakin presidentin virasta. Amerikkalaisjoukot saivat syrjäytetyn presidentin kiinni hänen kotikaupungistaan Tikritistä 13. joulukuuta 2003.

Erityisesti länsimaisella, eurooppalaisella ja suomalaisella medialla olisi ollut aikaa käydä keskustelua Husseinin ihmisarvosta sekä hänen olemuksestaan, ihmisyydestä.

Irakin presidentin Saddam Husseinin kuolemantuomio laajentui kansalaiskeskusteluksi vasta kun teloitus oli jo tapahtunut eli siis liian myöhään. Toki niin sanottuja virallisia kannanottoja ja kuolemantuomion tuomitsevia median linjauksia oli.

Laajoja periaatteellisia keskusteluja ennen teloitusta ei kuitenkaan käyty.

Kulttuurien yhteentörmäyksestä huolta kantavien olisi eturintamassa pitänyt olla järjestämässä keskustelufoorumeja muillekin kuin Helsingin keskustelueliitille, joka sekin suureksi osaksi pinnallisesti toisti mantran tavoin Harvardin professorin Samuel P. Huntingtonin näkemää uhkaa kulttuurien törmäyksestä. Kulttuurien törmäyksen estämiseen ei vuoden takaisissa keskusteluissa silti mitenkään paneuduttu.

Kristikunnalla olisi ollut tilaisuus tuoda näyttävästi esiin aarteensa: Saddam Hussein on kalliisti lunastettu.

Vaikka moraalin alkuperästä on erilaisia näkemyksiä, moraalin olemassaolosta vallitsee suurin piirtein yksimielisyys: moraali on olemassa ja se reagoi ja reflektoi.

Saddam Husseinin teloituksen synnyttämä spontaani kielteinen reaktio todistaa, että väkivaltaisessakin maailmassa voi tulla viimeisen rajan ylittämisen kokemus, moraali ilmaisee itsensä. Nettilehti Sermonesin julkaisema abiturientti Mika Sutisen koevastaus artikkelissa ”Moraalirealismi – moraali on olemassa” (16.11.) tarkastelee juuri tätä, moraalin olemassaoloa ja ilmenemistä sekä alkuperää.

Vaikka Husseinin teloitukseen ilolla hyppien reagoineet – heitä oli Suomen ulkomaalaisissa – todistivat myös moraalin kulttuurisidonnaisuudesta, suomalaisen kulttuurin tuntevat suomalaiset eivät olisi saaneet jäädä uinumaan kaikki käy-pumpuliin.

Arvot eivät ole vain kulttuurisidonnaisia, on olemassa arvoja sinänsä. Näitä ovat muun muassa hyvyys, kauneus ja totuus sekä usko, toivo ja rakkaus. Immanuel Kantin filosofisen etiikan mukaan ihmisyys on arvo sinänsä. Ihminen on epätäydellinen ja rajallinen, hän on epäpyhä, mutta ihmisyys hänessä on pyhä.

Luterilaistaustainen Kant on ihmiskäsityksessään kristinuskon linjoilla. Vaikka Saddam Hussein oli epäpyhä, hänen persoonassaan oleva ihmisyys oli pyhä.

Mutta olisiko laajoilla keskusteluilla ja kannanotoilla voitu vaikuttaa Saddam Husseinin tuomioon?

Olisi voitu tai ei olisi voitu.

Isoa kalaa kannattaa kuitenkin pyytää vaikka ei saisikaan, on opittu presidentti Martti Ahtisaaren toimintakulttuurista maailmanluokan kysymyksissä.

Myös tärkeää mielipiteen muokkausta olisi tapahtunut, sillä kaikki suomalaisetkaan eivät ole koskaan pysähtyneet ajattelemaan ihmiselämän ainutlaatuisuutta.

Erityinen merkitys keskusteluilla olisi ollut Suomessa asuviin irakilaisiin ja muihin vierasmaalaisiin, joiden kotimaassa sallitaan kidutukset ja kuolemantuomio. Kansantajuiset keskustelut ulottuisivat heihin paremmin kuin päivälehtien pääkirjoitukset, joita ehkä eivät lue edes siirtolaisten kotouttamisessa työskentelevät. Säteilyvaikutus – vaikka vain pienen pieni – laajentuisi siirtolaisten sukulaissuhteissa heidän kotimaahansa saakka.

Ihminen viestittää omalla elämällään ja siinä tehtävässä voivat tai voisivat suomalaiset sivistystietoisella käytöksellään ja toimintatavoillaan tietämättäänkin olla mukana.

Nettilehti Sermones on artikkelissaan ”Kasvatuksellako ei ole vaikutusta?” (5.9.) kertonut saksalaisen Sabine Kueglerin kokemuksista viidakossa. Omaelämäkerrassaan ”Viidakkotyttö” Kuegler kuvaa omaa ja perheensä elämää ihmissyöjäasteella olevan alkuasukasheimon keskellä Länsi-Papuan aarniometsässä. Heimo, joka eli naapuriheimojen kanssa kostonkierteessä ja jonka perhe-elämässä vaimo sai mieheltä nuolen rintaansa jos ei välittömästi tehnyt tämän tahdon mukaan, muuttui toiseksi pelkästään tarkkaillessaan saksalaisen kielentutkijaperheen elämää.

Kuegler kertoo kirjassaan vanhempiensa nimenomaan tähdentäneen, että paras opettaja on oma elämäntapa, eivät sanat.

Alkuasukkaat näkivät valkoihoisen perheen arjen ongelmat ja epäonnistumiset, mutta he näkivät myös asioiden sopimisen ilman ihmissurmia tai jousen ja nuolen esille ottamista. Anteeksi antamisen jälkeen jälleen naurettiin ja leikittiin – tämä oli uutta nenänsä pitkillä puikoilla koristeleville aarniometsän alkuasukkaille, joiden lapsetkaan eivät osanneet leikkiä.

Myös oman vaimon kunnioittamisen alkuasukasmiehet oppivat Kueglerin perheeltä, ja pelottava heimopäällikkö kuolinvuoteellaan tunnusti surmatekonsa.

Julman tyrannin rankaisemisessa olisi oman hyvän elämän esimerkki ollut tehokkaampi saarna myös arabikulttuurissa, josta harvoin välitetään kuvia edes lasta sylissään pitävästä mieshenkilöstä.

Olisivatko hyvät esikuvat pehmittäneet Saddaminkin tunnustamaan surmatekonsa?

Voi ainakin kysyä, olisiko Yhdysvaltain Irak-politiikka mennyt toisin, jos presidentti George W. Bush olisi kohdannut presidentti Saddam Husseinin avoimesti kasvokkain jalat saman pöydän alla sen sijaan, että valtion päämies maakuopasta vangittuna nöyryyttävästi häväistiin.

Suomenkaan ulkopolitiikan toimijoilla ei aikanaan ollut todellista taitavuutta Saddam Hussein-politiikassa ja samalla koko Irak-kysymyksessä. Yhdysvaltain vierailukutsun odottelua hedelmällisempi vaihtoehto olisi ollut Suomen oma aloitteellisuus Yhdysvaltoihin päin.

Demokraattisella Suomella ja sen luterilaisen etiikan läpäisemällä sivistyspääomalla olisi paljon annettavaa maailmanetiikan kysymyksissä. Tällöin kuitenkin ulkopoliittisen toimijan itsensä tulisi tuntea ei ainoastaan demokraattisen yhteiskunnan vaan myös luterilaisen etiikan periaatteet.

Kaukana näistä arvoista olivat ne Suomen ulkosuhteiden edustajat, joista Päivi Lipponen kertoo eräässä kirjassaan. Siirtomaaherruuden aikoja muistuttaa ulkomaanmatkoistaan muistiinpanoja tehneen Lipposen kokemus erään valtion Suomen lähetystöstä. Hän kertoo miten heidän ajaessaan kerran autolla ulos lähetystön portista, suomalaiset diplomaatit huusivat portinvartijalle suomenkielellä: ”Vauhtia, orja!”

Mikä mahtoi olla suomalaisten diplomaattien sanaton viesti? Mitä se viesti Suomesta?

Yhdysvaltojen kohtaamisessa ei riitä päivänpoliittisten kannanottojen esittäminen. On tunnettava perustuslain syntyyn vaikuttaneiden uudisraivaajien ”liberty” ja siihen yhdistynyt valistuksen henki. On tunnettava Amerikan uskonnot ja niiden historia.

Yhdysvaltoja kohtaamaan pyrkiessä olisi pitänyt olla yleissivistystä ymmärtää, miten kohdataan valtion päämies, jonka poliittiset päätökset välillä vaikuttavat syntyneen Jumalan kanssa käydyn keskustelun perusteella kuten Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröderkin on maininnut muistelmissaan.

Kansalaiskeskustelun ja Suomen ulkopolitiikan toimijoiden yhteistyönä Irak-kysymyksessä olisi pitänyt kääntää jokainen kivi – myös Machiavellin opit maailman hallitsemisessa. Ilman presidentti Bushin kohtaamista se ei ollut mahdollista.

Irakin tilanne on ollut kipeä monien suomalaisten kannalta myös henkilökohtaisesti. Monen suomalaiselle tutun amerikkalaisen perheen tyttö tai poika, nuori ystävä, on ollut tai on edelleen armeijapalveluksessa Irakin taistelukentillä.

Kysymys presidentti Saddam Husseinin ihmisyydestä ja ihmisarvosta olisi kuulunut aikanaan ja kuuluu vieläkin ihmiselämän ja turvallisen yhteiskunnan ydinaiheisiin.

Vuosi ei vanheta näitä asioita.