Tuskin oli selvitty puolustusministeri Jyri Häkämiehen Yhdysvalloissa pitämästä puheesta, kun päästiin keskustelemaan tai paremminkin sanomaan oma mielipide Venäjän presidentin Vladimir Putinin tulevaisuuden suunnitelmista.

Mielipiteensä lausujista presidentti Putinin ratkaisun ympärillä ei olekaan ollut puutetta. Keskustelijoista kylläkin.

Yksi tällaisista mielipiteenilmaisuista on viime perjantain Kalevan alakerta-artikkeli. Europarlamentaarikko Piia-Noora Kauppi kirjoittaa artikkelissa presidentti Putinin ratkaisusta ja samalla Venäjästä tavalla, jota kärkevyytensä vuoksi voi nimittää jo Venäjä-kaunaksi.

Suomessa Venäjä-kaunaa nimitetään myös ryssävihaksi.

Kaupin kirjoitustyyli on paikoin nakkelemista. Putin saa osakseen henkilökohtaisuuksia eikä Venäjä saa juuri ymmärtämystä suuresta muutosprosessistaan huolimatta. Monet sanalliset ilmaisut olisi artikkelissa voinut vaihtaa toisiksi tai jättää kokonaan sanomatta.

Keskustellakin voisi.

Omaa esitystä Kaupilla ei ole tarjottavana. Hän lopettaa kirjoituksensa lauseisiin: ”Parasta tietenkin olisi, jos Venäjä ja vieläpä venäläiset itse keksisivät, että demokraattisissakin maissa voidaan luoda vakautta. Kysymys ei ole ympyrän neliöimisestä, vaan ihan tavallisesta yhteiskuntapolitiikasta, jossa jatkuvuus turvataan arvopohjaisella politiikalla eikä tarrautumalla yksittäisiin henkilöihin”.

Kaupin pitäisi käsittää, että uusi nousee tuhkasta hitaasti. Venäjä on elänyt seitsemänkymmentä vuotta Neuvostoliitto-nimisessä laboratoriossa, josta puuttuivat järki ja moraali. Siinä yhteiskunnassa kasvaneet ja eläneet eivät välttämättä omatoimisesti pysty luomaan demokratiaa, he eivät tiedä, mitä se todellisuudessa on eivätkä he välttämättä tiedä, mitä Kaupin tarkoittama arvopohjainen politiikka on.

Venäjän historia on pitkällä aikavälillä rankka. Kirjallisuus on kuvannut kansan eriarvoisuuden 1800-luvulla. Iivana Julman kansalaisia listivän venäläisen naurun aika oli vielä niin myöhään kuin 1500-luvulla. Mongolien valtakaudesta 1200-luvulla selvisivät vain opportunistit, mukautujat, jotka suutelivat maata valloittajan edessä.

Venäläisen ihmisen sielu etsii itseään Eurooppaan kuuluvana kansalaisena. Tässä työssä suomalaiset voisivat olla heidän mukanaan yhteisessä kasvamisessa

Suomi voisi erilaisin vuorovaikutustavoin olla Venäjään yhteyksissä ja siten tavallisin kanssakäymisen muodoin tehdä tunnetuksi sitä, mikä on demokratiassa oleellista, mikä on sen olemus, substanssi.

Demokratian vieminen asein on kai jo maailmanpolitiikassa huomattu vääräksi valinnaksi. Kokemuksista voisi oppia, ettei demokratiaa viedä myöskään nakkelevilla ja näykkivillä kirjallisilla teksteillä. Varsinkaan suomalaisten ei tule sortua tähän kantaessaan huolta Venäjän demokratiakehityksestä.

Kaupin Venäjäarvioilla saattaa olla kantavampi vaikutus kuin Häkämiehen Yhdysvalloissa pitämällä puheella. Euroopan unioni pyrkii rakentamaan toimivia välejä Venäjän kanssa. Ei ole hyvä, jos Suomea edustava Euroopan parlamentin jäsen ei pysty aihepiiristä rakentavaan keskusteluun.

Yksinvaltius ja siihen johtavaa politiikkaa eivät saa länsimaisessa ajattelussa ymmärtämystä. Kantaa on kuitenkin otettava tasavertaisesti keskustellen eikä vain ylhäältä päin lyöden.

Kaupin tapa kirjoittaa on yhteydessä muuhunkin Suomessa käytävään keskusteluun sananvapaudesta. Sananvapaus ei ole sitä, että sanotaan ääneen tai painetaan julkisuuteen, mitä mieleen tulee. Näin ei ole kirjallisuudessa, ei kuvataiteessa eikä myöskään valtioiden kesken. Tämä kultaisen käytöksen ohje ei muodosta estettä asialliselle keskustelulle.