Päivän teemojen joukossa on edelleen puolustusministeri Jyri Häkämiehen puhe Yhdysvalloissa. Kannanotoissa tarkastellaan sanoja uhka, haaste ja mahdollisuus.

Siis: varsinaisena tarkastelun kohteena on Venäjä uhkana, haasteena ja mahdollisuutena.

Mutta, mitä muuta voisi olla?

Sitä tavallista kanssakäymistä, mitä Suomen ja Venäjän naapuruus tarjoaa kummankin valtion kansalaisille. Rupattelua hyvän tutun tai ystävän kanssa. Käytäisiin kylässä niin kuin naapurissa käydään.

Johdattelijana kansalaisyhteiskuntien kanssakäymiselle voisi olla Venäjän viime vuoden merkkihenkilö, presidentti Putinin arvostama akateemikko Dmitri Lihatšev, jonka syntymän 100-vuotismuiston kunniaksi järjestettiin vuosi sitten Pietarissa suuria juhlallisuuksia. Lihatšev on Pietarin kunniakansalainen.

Lihatševin vuonna 1994 suomeksi ilmestynyt esseekokoelma ”Johdatus nauruun. Reunamerkintöjä venäläisyydestä” sisältää kolme laajaa esseetä. Nämä ovat ”Nauru muinais-Venäjällä”, ”Havaintoja venäläisyydestä” sekä ”Puutarhoista ja puistoista”.

Tämän päivän Venäjä-keskustelussa on erityinen merkitys Lihatševin painotuksella Venäjän eurooppalaisuudesta.

Lihatšev muistuttaa, että Dostojevskille venäläinen ihminen oli ennen muuta yleiseurooppalainen. Hän on ihminen, jolle eurooppalainen kulttuuri on omaa ja läheistä. Näin ollen Dostojevskille venäläinen on korkeasti intellektuaalinen, henkisesti hyvin vaativa ja kaikkea eurooppalaista kulttuuria sekä koko Euroopan historiaa arvostava henkilö eikä suinkaan sisäisesti ristiriitainen ihminen, puhumattakaan, että hän olisi salaperäinen, Lihatšev kirjoittaa.

Myös Jaakko Nummisen muistelmissa Lihatšovista (Kanava 4-5/2007) korostuu Venäjän kulttuurin yhteys yleiseurooppalaiseen kultuuriin, ”eurooppalaisiin arvoihin ja valistuksen oppeihin. Hän (Lihatšev) huomautti, että venäläinen kulttuuri on osa eurooppalaisuutta, ei sen vastakohta. Hän korosti myös kansainvälisyyttä, monikansallisuutta, toleranssia ja vaikutteita. Erityisesti Pietari on venäläisen, ranskalaisen, saksalaisen, puolalaisen, juutalaisen, suomalaisen, jopa italialaisen kulttuurin kaupunki”, kirjoittaa Numminen keskusteluistaan Lihatševin kanssa tämän Suomen vierailun aikana vuonna 1994.

Numminen korostaa vielä, että Lihatšev siis demystifioi venäläisyyttä ja puhui mytologisoivaa nationalismia vastaan.

Lihatšev mainitsee Nummisen haastatteluissa myös, että Venäjän kansa ei ollut mukana Suomen ja Venäjän edellisten vuosikymmenien tapahtumissa, vaan ne olivat hulttiomaisen hallituksen asia kuten Numminen kirjoittaa. Lihatševin mukaan sivistyneet venäläiset tunsivat myötätuntoa suomalaisia kohtaan myös sortovuosien takia.

Esseessään ”Puutarhoista ja puistoista” Lihatšev tarkastelee venäläisten puutarhojen ja eurooppalaisen kulttuurin yhteyttä. Puutarha on Lihatševin mielestä ennen muuta monien taiteenalojen omaperäinen synteesi, joka liittyy tiiviisti suuriin tyyleihin ja elää rinnan filosofian, kirjallisuuden (erityisesti runouden), arkielämän esteettisten katsomusten, kuvaamataiteen, arkkitehtuurin ja musiikin harrastusten kanssa.

Lihatšev kehittelee myös erityistä kulttuurin ekologiaa. ”Kulttuuriympäristön säilyttäminen ei ole vähemmän olennainen tehtävä kuin luonnon säilyttäminen. Jos luonto on ihmiselle välttämätön hänen biologisen elämänsä kannalta, niin kulttuuriympäristö on yhtä välttämätön hänen henkiselle, eettiselle elämälleen, kotiseutuun sitovalle henkevälle elämäntavalleen, moraaliselle itsekurilleen ja yksilöllisyydelle.”

Edelleen hän kirjoittaa: ”Ihminen voi kuolla biologisesti, jos ei välitä biologisen ekologian säännöistä, moraalisesti ihmisen voi tappaa, jos ei seurata kulttuuriekologian lakeja. Niiden välillä ei ole kuilua, niin kuin ei ole selvästi vedettyä rajaa luonnon ja kulttuurin välillä”.

Lihatševin mielestä puutarha- ja puistotaide on kaikista taiteista mukaansa tempaavin ja vaikuttaa ihmiseen voimakkaimmin. Hän on pannut merkille, että Dostojevskin Idiootin kaikkein valoisin kohtaus – ruhtinas Myškinin ja Aglajan tapaaminen – sijoittuu aamuun Pavlovskin puistossa. Oblomovin elämän onnellisin hetki – hänen rakkaudentunnustuksensa – tapahtuu myös puutarhassa.

Ulko- ja turvallisuus- sekä puolustuspoliittisen sanaston keskellä suomalaisilla olisi likietuinen paikka etsiä venäläisestä kulttuurista yhtymäkohtia muuhun eurooppalaiseen kulttuuriin. Tällöin oltaisiin pienillä eleillä mukana venäläisen sielun kunniakansalaisen eurooppalaisessa elämäntyössä. Tällä kanssakäymisellä voisi olla vaikutusta Solovetskin läpikäyneen Lihatševin testamentin säilymiselle: ”Mitä vähemmän Venäjän kansassa on kansalliskiihkoista egoismia, sitä enemmän siinä on kansallista avarakatseisuutta ja avoimuutta”.