Kirjailija voi kirjoittaa tajunnanvirtatekniikalla hyvinkin nopeasti – parissa viikossa satoja sivuja. Toinen tekee kirjailijantyötään kuin tutkija samalla ajan ilmiöihin kantaa ottaen. Hän kiertää arkistoja ulkomaita myöten. Kirjasto on hänelle ehdoton lähteiden paikka. Osa kirjoittajista vain istuu uskollisesti tietokoneen ääressä – välillä tosin muutakin tehden – mietiskellen – ajatellen – tarkkaillen ja havaintoja tehden – ja jälleen yrittäen keskittyä kirjoittamiseen. Tietoinen ja tiedostamaton ovat vuorovaikutuksessa. Alitajunta kypsyttää tietoa ja kokemuksia.

Mutta miten roolihahmot tarkasti ottaen muotoutuvat luovan kirjoittajan kirjoitusprosessissa elleivät ne ole historian henkilöitä tai ehkä niissäkin tapauksissa?

Tätä kysyttiin myös Suomen kirjailijakesässä.

Psykiatri Reima Kampmanin sivupersoonatutkimusten pohjalta voi kysyä myös: ”Luovan kirjoittajan roolihahmot – sivupersooniako?”

Sivupersoonia tunnetaan kahta tyyppiä. Kampman tutki hypnoosilla koetilanteessa aikaansaatuja sivupersoonia. Psykiatrinen, sairas sivupersoona sen sijaan tulee esiin itsestään. Näitä Kampmanin tutkimus ei koske.

Molemmat sivupersoonatyypit tunnetaan psykiatriassa vanhastaan. Sairas sivupersoona voi tehdä varkauksia ja rikoksia, joista pääpersoona ei sano muistavansa mitään. Kun syytetty kiistää rikokset, kysymys voi olla psykiatrisesta sivupersoonailmiöstä.

Kampmanin 1970-luvulla julkistamat sivupersoonatutkimukset puolestaan ovat ihmisen alitajunnan rakenteen tutkimusta.

Ensimmäisen sivupersoonailmiön Kampman kohtasi sattumalta. Hän oli hypnotisoinut huonetoverinsa ja antanut hänelle käskyn, suggestion, mennä syntymäänsä edeltäneeseen aikaan. Kampmanin järkyttyi, kun huonetoveri alkoi kumealla äänellä kertoa laajoista viljavainioista, joiden valtias hän sivupersoonassaan ilmeisesti oli. Järkytys oli niin suuri, että Kampman välittömästi alkoi varmistaa normaalipersoonan paluuta ja huonetoverin herättämistä hypnoosista valvetilaan.

Huonetoverissaan kohtaamastaan ilmiöstä lähtien sivupersoonat alkoivat Kampmania kiinnostaa. Ennen kaikkea hän halusi saada selville, millaisiin ihmisen sielunelämän ominaisuuksiin ilmiö liittyy. Hän halusi selvittää sen yleisyyden sekä oudon tapahtuman syntyjuuret.

Kampman julkaisi väitöskirjansa jälkeen kirjat ”Et ole yksin” (Gummerus 1974) sekä ”Kuka minä olen?” (Gummerus 1975).

Kampmanin koehenkilöt olivat oululaisia lukiolaisia, joista osalle hän toisti tutkimukset nähdäkseen, miten pysyviä sivupersoonat olivat. Tällöin alkoi myös varmistua, mitkä olivat oudon ilmiön syntyjuuret.

Hypnoosilla koetilanteessa aikaansaadut sivupersoonat olivat koehenkilön elämänsä aikaisten tietoisten ja tiedostamattomien kokemusten, havaintojen, tietojen ja tunteiden summa.

”Näyttää siltä, että sivupersoonan elämän kaari, jonkinlainen elämän tragedia, liittyy hyvin keskeisesti pääpersoonan jonkin erikoisongelman ympärille. Sivupersoonan sisältämä tieto on valvetilapersoonan yleisestä, elämän aikana hankkimasta tietovarastosta siivilöityä ja sovellettua.”

Sekä itsestään ilmenevä että hypnoosisivupersoona syntyvät psyykkisen stressin vaikutuksesta. Hypnoosisivupersoonien stressi liittyy ennen syntymää-suggestioon ja itsestään ilmenevissä stressi aiheutuu liian kivuliaista elämänkokemuksista.

Hypnoosissa koehenkilö kokee hypnotisoijan suggestion lainomaisena pakkona. Kun Kampman tutkimuksissaan käski koehenkilön mennä aikaan ennen syntymää, koehenkilön persoonallisuuden perusrakenne joutui koetukselle, se ikään kuin hajosi ja tuli esiin sivupersoonana. Koehenkilö sanoi olevansa kuka milloinkin sen mukaan, mitä muistiaineistoa hänen alitajunnassaan oli. Muistiaineisto saattoi olla koehenkilön lukemaa kirjallisuutta, se saattoi olla hänen sukuhistoriaansa. Usein se oli koehenkilön kokemuksia, jotka kietoutuneina alitajunnassa säilyneisiin eri rooleihin tulivat esiin.

Hypnoosisivupersoonat elävät harhamaailmassa siinä menneessä ajassa, jossa kertovat olevansa. Esimerkiksi koehenkilö Kaisa oli eräässä sivupersoonassaan Karolina Prokofjeff ja näki ympärillään tsaarin upseerin loisteliaan asunnon, vaikka oli Kampmanin karussa tutkimushuoneessa.

Mennyttä aikaa elävälle sivupersoonalle nykyajan teknologia oli vierasta. WC:stä hän ei tiennyt. Puhetapa muuttui iän mukaiseksi ja murre kielialueiden mukaiseksi.

Kampmanin tutkimukset ovat näyttö siitä, miten ihminen tekee havaintoja huomaamattaan. Havainnot painuvat myös muistiin ihmisen huomaamatta ja asiaa ajattelematta.

Esimerkiksi Karolina Prokovjeffin sivupersoonasta kävi ilmi, että Kaisan oma suku oli lähtöisin Venäjältä. Omaisiin ja ystäviin liittyvät nimet olivat suoria lainauksia suvun perimätiedosta parin sukupolven takaa.

”Edellä kerrottu todistaa jo mielestäni hyvin vakuuttavasti sen, että sivupersoonat syntyvät heijastumina pääpersoonan kokemuksista”, Kampman kirjoittaa myöhemmin ilmestyneessä kirjassaan. Minkäänlaista yhteyttä jälleensyntymiseen hän ei näe.

Kaisan sivupersoona Dorothy lauloi hypnoosissa vanhalla englanninkielellä laulun, jota valvetilassa ei muistanut. Toisessa koetilanteessa Kaisa sai suggestion löytää laulun sanat. Kaisa kertoi olevansa 13-vuotias. Hän kertoi olevansa kirjastossa ja katsovansa kirjansivua, jossa tuo laulu nuottiviivastoineen oli. Hän näki hypnoosissa myös kirjan tekijät. Näin jäljittäen kirjan sivusta, jossa laulu on kirjoitettuna, on saatu valokuva teokseen ”Kuka minä olen?”

Kampmanin tutkimusten mukaan kokeellisia sivupersoonia tuottavat minärakenteeltaan usein nimenomaan terveet ja joustavat henkilöt. Tutkijan johtopäätös on, että nämä koehenkilöt valvetilassaankin pystyvät selviytymään sivupersoonattomia vaivattomammin stressitilanteista, jollainen myös suggestio ”mene syntymääsi edeltävään aikaan ” oli.

Kampman näkee sivupersoonilla olevan yhteyttä mukautumiskykyisten, luovien ja taiteellisesti lahjakkaiden ihmisten hengenlahjoihin. Näitä ominaisuuksia oli muun muassa Kaisalla, jolla oli kaikkiaan toistakymmentä sivupersoonaa. ”Mitä enemmän ainesta ja tietoa ja kokemusta persoonallisuudella on, sitä värikkäämpänä ja kauniimpana tämä aines heijastuu sivupersoonassa. Täten on selvää, että sivupersoonat ovat värikkäämpiä ja eheämpiä luovilla lahjakkailla ihmisillä.”

Ensimmäisessä kirjassaan Et ole yksin Kampman jopa kysyy ”Mutta emmekö jo nyt saata olettaa, että monet taideteokset saattavat olla heijastuksia sivupersoonailmiöistä?”

Esimerkiksi Mika Waltari on eräässä novellissaan kertonut lääkäri Sinuhesta, joka hellittämättä seurasi häntä, kunnes tarina sai kirjallisen muotonsa. Kampmanin mielestä myös monet kirjallisuuden mestarillisimmista henkilökuvauksista osoittavat lähes sivupersoonamaista eläytymistä kuvauskohteeseen ja sen elämänympäristöön.

Toisessa kirjassaan Kampman kertoo hyvin monien taiteilijoiden kiinnostuneen hänen tutkimusaiheestaan. ”Heillä oli ikään kuin tuntemuksia heissä piilevistä vieraista voimista. Inspiraation hetkellä he tunsivat, että heillä oli voittamaton tarve vangita juuri itselleen ominaisella tavalla jokin tunnetila taideteokseensa. Joko säveltämällä, kirjoittamalla tai maalaamalla.”

Teosten Et ole yksin ja Kuka minä olen? ilmestymisen jälkeen oli Oulun lauantairadiossa Kampmanin haastattelu, jossa kysyttiin ”Luovan kirjoittajan roolihahmot – sivupersooniako?”

Tuossa haastattelussa Kampman korosti luovien ihmisten kykyä tiedostaa itsessään olevia asioita ja tuottaa tiedostettujen ja valveminän yhteistyöllä taideteoksia. Hänen vastauksensa ohjelman kysymykseen ei siis ollut suoraan myönteinen.

Toimittaja kysyi: ”Onko ajateltavissa, että luovalla taiteilijalla on useita, kymmeniä jopa satoja sivupersoonia, jotka esiintyvät kirjailijan tuotannossa roolihahmoina?”

Kampman vastasi: ”On ehkä liioiteltua puhua luovien henkilöitten lukuisista sivupersoonista. Pikemminkin olisin sitä mieltä, että luovalla henkilöllä on vapaus ja kyky siitä sekä tietoisesta että alitajuisesta tiedosta, mitä hänessä on, muokata uusia roolihahmoja sekä samaistua niihin ja tuottaa ne ikään kuin hän olisi hyvinkin pitkälle toisessa persoonassa”.