Tapahtui suomalaisen terveyskeskuksen vuodeosastolla. Potilas lusikoi ruokaa toisen potilaan suuhun todeten: ”Tämähän on kuin uskovaisilla, sairas hoitaa sairasta”.

Potilastoveriaan hoitava saattoi lausahtaa suuren totuuden tämän päivän hoito-ongelmiin suomalaisissa sairaaloissa ja vanhainkodeissa. Omaisten huoliin ja potilaiden sekä laitoksissa elävien ikäihmisten viihtymättömyyteen ei liene enää muuta ratkaisua kuin täydellinen paradigman eli tausta-ajattelun vaihtaminen. Hoidon järjestämisen tausta-ajattelun vaihtamisen voisi aloittaa keskustelulla ”eläminen vai asuminen”.

Kumpaa siis vanhukset tai tukihoitoa tarvitsevat henkilöt tekevät laitoksissa, elävätkö he siellä vai vain asuvat? Asua voi, vaikka ei tuntisi paikkaa kodiksi.

Miten sitten viimeiseen asti asuttamiseen perustuva heikkojen ihmisten kohtaaminen voisi muuttua? Miten objekti voisi muuttua subjektiksi?

Suomen koululaitoksessa vuosikymmeniä vallinnut behavioristinen koneihmiskäsitys näkyi koulurakentamisessakin. Koulut muistuttivat tausta-ajattelunsa mukaisesti tehdasrakennuksia. Niiden vankiloita muistuttavilla käytävillä on suuri osa Suomen suuresta ikäluokasta elänyt nuorta elämäänsä erityisesti siinä vaiheessa kun se muutti kirkonkylälle suorittamaan peruskoulun yläastetta.

Mitä suomalainen sairaalarakentaminen ja vanhusten asuinrakentaminen kertovat tausta-ajattelusta, siis siitä, mistä kaikki saa alkunsa?

Sairas ei kaipaa muuta kuin asiantuntevan parantamisen ja hoidon. Tilanne on toinen sen jälkeen kun sairaus on pitkittynyt tai ihminen tarvitsee tukea selvitäkseen. Tarvittaisiin hoitohenkilökuntaa jo liikuttamiseen, ulkoiluttamiseen ja seurustelemiseen. Näiden järjestämiseksi voisi käyttää periaatetta ”sairaat hoitamaan sairaita”. Siinä voisi joskus olla mukavia spontaaneja naurunpaikkojakin. Vaipanvaihtajiakin voisi löytyä. Siivoamaankin joku uuttera ryhtyisi.

Eräs vanhainkodin johtaja muistutti ja varoitti vanhempiaan, etteivät he saa jäädä paikoilleen. Hän oli työssään nähnyt, että kahden viikon vuoteen reunalla istumisen jälkeen vanhukset eivät enää pääse liikkeelle. Samat tulokset saatiin äskettäisissä suomalaisissa tutkimuksissa.

Lopulta on kysymys ihmiskäsityksestä. Nähdäänkö toinen ihminen oman elämänsä subjektina, tekijänä, seppänä? Onko jokaisessa hoidon ongelmassa kysymys aina edes henkilökunnan vähyydestä vaan ennen kaikkea kaavoihin kangistuneesta ajattelusta tai jopa täysin väärästä ajattelusta? Oli miten oli, mutta potilastoveriaan syöttävä voisi olla esimerkkinä mahdollisuuksista, miten myös hoidon ja tukemisen voisi järjestää eli sairaat hoitamaan sairaita.