Euroopan neuvoston parlamentaarisen yleiskokouksen uskontoa, valtiota ja ihmisoikeuksia sisältävään loppuasiakirjaan kirjattiin viikko sitten perjantaina 29. kesäkuuta päätös, että valtiot saavat itse päättää kirkkojen asemasta.

Muuten yleiskokous katsoi, että kirkon ja valtion erottaminen toisistaan on eurooppalaisten arvojen mukaista. Suomen valtuuskunnan aloitteesta päätöslauselmaan lisätyssä kappaleessa todetaan, että kukin jäsenmaa voi järjestää kirkon ja valtion suhteet parhaaksi katsomallaan tavalla kunhan lainsäädäntö on sopusoinnussa Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa.

Ilman Suomen valtuuskunnan aikaansaamaa lisäystä Suomella olisi edessään valtion ja kirkon suhteiden uudelleen järjestämisen prosessi. Sitäkö Euroopan arvot todella edellyttäisivät? Suomen valtuuskunta on myös todennut, ettei uskonnonvapautta suojeleva Euroopan ihmisoikeussopimus edellytä kirkon ja valtion erottamista toisistaan. Valtuuskunta on oikeassa, sillä Suomen järjestely nimenomaan on yhteiskuntaa vakauttava ja turvallisuutta antava.

Suomessa sekä valtio että kirkko ovat sitoutuneet uskonnon, omantunnon ja ajattelun vapauteen. Motiivit ja tavoitteet ovat yhtenevät. Suomessa valtion ja kirkon suhteet sekä uskonnonvapauslaki ovat mitä suurimmassa määrin eurooppalaisten arvojen mukaiset. Mitä EN:n parlamentaarisen yleiskokouksen enemmistön ajatuksissa siis on liikkunut perustellessaan päätöstä valtion ja kirkon erottamiseksi eurooppalaisilla arvoilla?

Nettilehti Sermones arvaili viikon takaisessa artikkelissaan espanjalaisen kansanedustajan motiiveja valtion ja kirkon erottamista suosittelevassa raportissa, joka näyttäisi olevan yhtenevä ranskalaisen ajattelun kanssa. Kirkko nähdään vallankäyttäjänä, mitä se ei Suomessa ole. Raportin ajattelu saattaa lähteä myös uskonnon vastaisesta ajattelusta, joka nähdään eurooppalaiseksi arvoksi. Näinhän ei todellakaan ole!

Euroopan unionin alueella on noin 450 miljoonaa kansalaista, joista noin 70 prosenttia kuuluu johonkin uskontoon. Näistä on 70,8 prosenttia kristittyjä, heistä katolilaisia 49,5 prosenttia.

Ehkä juuri luterilaisilla olisi Euroopan unionissa missio viedä luterilaista näkemystä valtiosta ja kirkosta Euroopan katolisille ja ennen kaikkea itseään moderneina pitäville liberaaleille Eurooppa-päättäjille, jotka todellisuudessa saattavat ajaa omia maallistuneita intressejään eivät todellista uskonnon, omantunnon ja ajattelun vapautta. Luterilainen kahden regimentin valtio-kirkko-ajattelu kykenee vastaamaan hyvin erilaisten ihmisten tarpeisiin.

Ranskalla on ollut tapana esiintyä syvällisenä ajattelijana. Usein kuitenkin pieni raapaisu on paljastanut ajattelun pinnallisuuden ja ohuen yleissivistyksen. Viron presidentti Lennart Meri ihmetteli aikanaan tapaamansa filosofin ja kirjailijan Jean-Paul Sartren käsityksiä, joiden pinnallisuutta on suomalainen lukijakin ihmetellyt.

EU:n uuden perussopimuksen sisällöksi tulevassa perustuslaillisen sopimuksen perusoikeuskirjassa todetaan ”Unioni …. on tietoinen henkisestä ja eettisestä perinnöstään”. Ranskassakin olisi hyvä tietää, että Euroopan henkinen ja eettinen perintö eivät ala Ranskan vallankumouksesta. Euroopan historia on paljon vanhempi ja siitä tulisi olla tietoinen.

Mitä presidentti Nicolas Sarkozyn asenne Turkin EU-jäsenyyteen heijastanee hänen Euroopan henkisestä ja eettisestä perinnöstä tietoisena olemisestaan?

Tosin Suomen valtuuskuntakaan ei ollut yksimielinen kansanedustaja Jaakko Laakson jättäessä allekirjoittamatta yhdeksänjäsenisen valtuuskunnan muuten yksimielisen muutosehdotuksen. Laakson näkemys viestii, että Vasemmistoliitolla on edelleen motiivina vähentää uskonnon julkista harjoittamista, sillä siihenhän valtion ja kirkon vuorovaikutuksen purkaminen Suomessa johtaisi.

Suomen EN-valtuuskunnan jäsenet olivat kansanedustajat Sinikka Hurskainen (puheenjohtaja), Antti Kaikkonen, Sirpa Asko-Seljavaara, Markku Laukkanen, Kimmo Sasi, Reijo Kallio, Krista Kiuru, Jaakko Laakso ja Tuulikki Ukkola