Viron patsaskiista nosti esiin neuvosto- ja natsiterrorismin muistot. Molemmat muistot ovat Virossa edelleen eläviä.

Kumpi paha oli Virolle ja koko Baltialle pahempi? Samaa pahaa molemmat! Tekojen ja toimintakulttuurin perusteella neuvosto- ja natsiterrorismi ovat kuin kaksi marjaa.

”Natsi- ja neuvostojärjestelmä luottivat toisiinsa, sillä ne ymmärsivät toistensa vaikuttimia ja liikkeellepanevia voimia. Saksa sai oman järjestelmänsä vastustajien ja juutalaisten tuhoamisen esikuvan punaiselta Venäjältä. Saksalaiset kävivät opiskelemassa Neuvostoliiton mallileireillä, ja niiden mukaan perustettiin samanlaiset keskitysleirit myös Saksaan kyltin ´Arbeit macht frei´ alle. Näin kirjoittaa virolainen Imbi Paju kirjassaan ”Torjutut muistot”.

Stalinin ja Hitlerin totalitaariset järjestelmät olivat identtiset kaksoset, vaikka univormut olivat erilaiset, kuvaa Lennart Meri vuonna 1999 Tukholmassa pitämässään puheessa, jota Paju lainaa. ”Toinen oppi toiselta, toinen kehittyi toisen tukemana. Samanlaisuus näkyi rankaisukoneistossa”.

Toukokuun lopulla Oulussa pitämässään yleisöluennossa Arizonan yliopiston professori, tohtori Keijo Korhonen sanoi Yhdysvaltain uuskonservatiivisen ulkopolitiikan ideologien olevan entisiä vasemmistolaisia. Äärivasemmisto ja äärioikeisto kohtaavat ympyrällä toisensa. Molemmat edustavat totalitarismia, Korhonen kuvasi.

Neuvostovallan miehityksestä Paju kertoo: ”Neuvostomiehittäjien brutaali ihmisten käsittely oli šokki kolmen pienen Baltian maan sivistyneille asukkaille. Heidän kotimaihinsa pystytettiin Neuvostoliiton valtiollisen poliisin NKVD:n päärakennukset, kidutuskellarit, vankilat. Kaikki, mikä näissä maissa asuville oli pyhää, häpäistiin. Tämä merkitsi niille, joille koti ja läheiset olivat rakkaita, myös heidän omanarvontuntonsa loukkaamista. Ihmisiin koetettiin syöttää syyllisyyden tunnetta. Olet itse syyllinen – tämä asenne elää uhreissa vielä tänäkin päivänä.”

Saksan hyökätessä kesällä 1941 Neuvostoliitto vetäytyi Baltian maista poltetun maan taktiikalla. Se perusti hävityspataljoonan, joka merkitsi ihmisten metsästämistä, rauhallisten asukkaiden mielivaltaista murhaamista ja talojen ryöstämistä ja polttamista asukkaineenkin. Useimmissa tapauksissa uhreja kidutettiin ennen tappamista hirvittävillä tavoilla, Paju kuvaa. Hän on koonnut kirjaansa paitsi kyyditettyjen ja sen yhteydessä kidutettujen myös hävityspataljoonan kiduttamien ja takaa-ajamien ihmisten henkilökohtaisia kokemuksia. Oman äitinsä torjumia muistoja hän on erityisesti pyrkinyt avaamaan.

Pajun äiti oli kahdeksantoistavuotias, kun hänet saksalaismiehityksen jälkeisissä Stalinin vainoissa vuonna 1948 vangittiin, vietiin KGB:n kuulustelukellarin ja vankiloiden kautta keskitysleirille. Vienanmeren rannalla sijainnutta pakkotyöleiriä, josta tuli Pajun äidin ja hänen kaksoissisarensa asuinpaikka, ympäröi piikkilanka-aita. Kaikkialla oli vartiotorneja aseistettuine vartijoineen ja koirineen. ”Äitini ei ollut koskaan osannut kuvitellakaan, että Neuvostoliitto, joka ylisti itseään vallankumouksen kehdoksi, nöyryytti näin totaalisesti Neuvostoliiton alueelta ja muista Euroopan maista tuotuja ihmisiä: vei heiltä ihmisoikeudet ja oikeuden puolustautua. Kaikkialla, minne katse suuntautui, oli vankeja. Tumma ihmisketju kulki rinnettä ylös, joka näytti sekin tummalta. Äitini ja hänen sisarensa olivat ensin ajatelleet, että tumma nauha oli metsää, mutta heille selvisi myöhemmin, että kyseessä olikin Neuvostoliiton vangeista koostunut joukko orjatyöläisiä.”

Paju analysoi mielettömien julmuuksien tekijöitä samaan tapaan kuin Mirja Turunen kirjassa ”Veripellot” valkoisia ja punaisia teloittajia Suomen vapaussodan taisteluissa vuonna 1918. Paju kirjoittaa ”äärimmäisinä aikoina näkyviin tulevat ihmiset, jotka muuten peittävät ja tukahduttavat hämärät taipumuksensa. Rauhan aikana sellaisia ihmisiä ei tavallisesti oteta tosissaan. Heitä pidetään poikkeustapauksina ja ajatellaan, että heidän paikkansa on vankilassa tai mielisairaalassa. Mutta heti jos jossakin syttyy sota tai syntyy vallankumous, poikkeuksesta tulee sääntö. Tapahtumille alkavat antaa sävyä sellaiset ihmiset, jotka ennen eivät olleet esillä lainkaan”.

”Kaikki sadismiin taipuvaiset ihmiset saivat tässä sodassa toteuttaa itseään vapaasti”, Paju luonnehtii Viron kohtaloa.

Saksalaisten saapuminen Baltian maihin kesällä 1941 merkitsi juutalaisille viimeistenkin valinnan mahdollisuuksien loppumista. The Holocaust in Latvia 1941 – 1944-tutkimuksen (1996) tekijä yhdysvaltalainen professori Andrew Ezergailis kuvaa vuoden 2001 Kanavassa (Kanava 4-5/2001) Ukrainassa kehitetyllä Sardinenpackung-menetelmällä tapahtunutta juutalaisten tuhoamista Latviassa.

Tuhoon tuomittujen tuli kävellä turvallisuuspoliisin ketjun läpi joukkohautaan. Arvoesineensä luovuttaneet ihmiset pakotettiin riisuutumaan alasti ja sen jälkeen makaamaan vatsalleen joukkohaudan pohjalle. Kiilan muotoisen joukkohaudan reunalta tappajat ampuivat kunkin uhrin niskalaukauksella. Seuraavat ammuttavien ryhmät pakotettiin makaamaan jo tapettujen päälle kerros kerrokselta. Ampujia oli kaksitoista. Kuuden miehen levätessä toiset kuusi tekivät työtään. Ezergailis kertoo.

Näin tapahtui Riiassa piikkilanka-aitaukseen 25.lokakuuta 1941 suljettujen juutalaisten joukkomurha. Yksi niistä.

Myös Viron Pärnussa juutalaisten vangitsemiset oli aloitettu nopeasti. Virolainen perhe ammuttiin juutalaisten suojelun tähden. Tästä huolimatta monet virolaiset suojelivat juutalaisia ystäviään ja naapureitaan piilottamalla heitä. Monet ovat uskaltaneet puhua tästä vasta Viron itsenäistyttyä, Paju kirjoittaa.

Saksalaismiehitys merkitsi keskitysleirejä Viron maaperällä. Kansallisuuden lisäksi syytettiin neuvostomiehityksen aikaisesta työskentelystä hallinnon tehtävissä.

Juutalaisperheiden lasten surmista kuiskittiin Viron Pärnussa, että se tapahtui kuolettavalla ruiskeella. Virolainen silminnäkijä, Pajun tuttava, muistaa, että hän oli pikkupoikana sattunut katsomaan Pärnussa kotinsa ikkunasta juuri sillä hetkellä, kun saksalaisessa asepuvussa olleet miehet aseilla uhaten veivät juutalaisia lapsia. Näky oli kauhea, silminnäkijä on kertonut.

Kohteliko sitten ”toinen marja”, ”toinen kaksospuoli” lapsia paremmin? Paju lainaa käytettävissään olevaa silminnäkijän kirjettä, jossa kerrotaan kyyditettyjen junan lähtemisestä Valgan asemalta kohti Venäjää. Lähdöstä viikon tai puolentoista jälkeen alettiin kuiskailla Valgan aseman sivuraiteelle jätetyistä kahdesta junavaunusta, joita muutamat pikkutytöt lähtivät sitten tutkimaan. ”Pääsimme kurkistamaan vaunuun. Se oli täynnä sinisiä, vainajakasvoisia lapsia, janoon kuolleita. Jotkut olivat takertuneet toisiinsa, toiset olivat repineet vaatteet päältään, pienet sormet suussa, suut verisinä, joku riippui penkiltä pää alaspäin. Heitä oli kaikissa asennoissa. Sylilapsista seitsenvuotiaisiin.”

Kirjeen kirjoittaja arveli lasten olleen virolaisten upseereiden vanhemmistaan erotettuja lapsia.

Neuvosterrorismi ja natsiterrorismi – kuin kaksi marjaa tai identtiset kaksoset. Niiden tuhot on opittava tuntemaan historian tunneilla kouluissa. Myös aikuisten on syytä asettua historian kirjojen ääreen, sillä edes heistä kaikki eivät tiedä, mitä naapureissa tai edes omassa maassa on tapahtunut. Tieto lisää tuskaa, mutta ennen pitkää se tuottaa turvallisen yhteiskunnan hedelmiä. Tällöin minkä tahansa patsaan siirtäminen tai siirtämättä jättäminen ratkeaa avoimesti keskustellen.

Historian lukemisessa pelkkä tosiasioiden nostaminen esiin ei riitä, Paju korostaa kuolemanleirit tunteneen neurologin ja psykologin sanoin: ”me emme tarvitse Neuvostoliiton ja natsi-Saksan väkivallan kuvailemiseksi niinkään tietojen, faktojen, rationaalisen tietämisen tasoa, vaan niiden lisäksi – tai ensisijaisesti! – korkeaa tunne-elämän tasoa, korkeaa emotionaalista älykkyysosamäärää”.